Ensmmäinen syntini: katkeruus

Minä en tiedä, mitä ajatella, tuntea tai kokea näinä päivinä. Kuin joku suuri tuuli puhaltaisi minusta kaiken liikkeeseen, nostaisi ilmaan tomuksi kadonneet päivät, koko unohdettujen tunteiden autiomaan. Dyynini vaeltavat satoja kilometrejä, nousevat ja laskevat, kasaantuvat kadotakseen ja noustakseen. Hengitän sitä josta olen tullut ja johon olen palaava, hienoa ja näkymätöntä, huokoset tukkivaa.

Suren, pelkään, ahdistun. Itken poikasensa myrskyssä menettäneitä merileijonia, lastaan kaipaavaa Aaloa, kuuntelen kaihoisia lauluja. Katselen kuvia pojasta, jonka ikäinen lapseni olisi. Luen hiljaa kommentteja hänen tomeruudestaan ja suloisuudestaan, niin isänsä ja äitinsä näköinen. En kirjoita niiden alle omia sanojani: Tässä kuuluisi olla minun lapseni. Aina joku läheltä vie minun vauvani, ruokkii sillä omaansa kasvamaan suuremmaksi. Enkä pääse koskaan pakoon totuutta. Teidän vatsanne eivät ole vatsojani, lapsenne ole omiani. Ne ovat maailmankaikkeuden epäoikeudenmukaisia kohtuja hedelmineen.

Ne äidit kävelevät niin itsevarman suojelevina katuja rattaineen, pulkkineen ja kantamuksineen. Päivittävät paljaita pingottuneita nahkoja avatareikseen ja ilmoittavat ylpeinä viikkonsa, 34+5. Minä piilotan kipuni heidän muassaan, lakaisen maton alle odottamaan päiviä, jolloin uskon taas.

Luulin jo päässeeni tästä, mutta miettiessäni aikaa tajuan, että kaikki tapahtui oikeastaan aivan vasta. Kuukaudet voi laskea yhden käden sormin, vaikka minusta tuntuu muulta. Pimeä keskiaikani on aivan nurkan takana, rutto ja rotat ja vitsaukset, inkvisiittorit, aneet, kadotukset. Ja minä palan omassa puhdistavassa tulessani kunnes sieluni on valmis nousemaan kohti vapautusta. Maho nainen, paholaisen oma. Kirottu juoksemaan sutena suolla, loputtomasti taakatonna, vapaana?





Eilen aloitin Siri Kolun Metsän pimeän ja hän kirjoittaa minun sanojani ja kokemuksiani. Hän puhuu kirjoistani ja hahmoistani, minun metsästäni ja Aalostani ja muista. Asioista joita olen ajatellut aivan vasta. Hämmennys.