Tabu

Pimenevä vuodenaika pukee minua. Kuolema naamioituu värikylläisyyteen, nakertaa lehtiruotoja paljaiksi mustuudessaan. Surun hampaat ovat pitkät ja terävät, jäytävät minua mahoksi, lahottavat kuin mädän puun.

Päivisin ihmiset puhuvat vauvoista enemmän kuin koskaan ympärilläni, ja minä olen hiljaa. En sano: vaietkaa - omani kuoli vasta. En kerro lapsilleni suunniteltuja nimiä sille äidille, joka pohtii kuopukselleen kastetta. Enkä kysy: Oletteko varmoja, että saatte? siltä nuorelta mieheltä, joka huovuttaa vastapäätä vauvan hattua viiden vuoden pääähän suunnitellulle lapselleen. Ääneti käteni hierovat märkää villaa tiiviiksi massaksi ja minä vaivun salaisen maaniseen rytmiini. Hiljaa olen toivottamatta heitä siihen helvettiin, jossa minä elän.

Olen läsnä, mutten kuitenkaan. Nauran muiden naurua vaikka tahtoisin laittaa kädet korville ja huutaa niin, että kaikki lakkaisi olemasta. Annan sanojen ja kuvien vyöryä ylitseni kuin ei mitään ja itken vasta kotini turvassa. En pidä tästä. Tahtoisin iloita vilpittömästi ja välittömästi muiden onnesta, mutta hymyni yltää silmiini vasta päivien päästä, jos sittenkään. Tunnen olevani petturi, valehtelevani maailmalle päin naamaa.

Miksi lasten hankkimiseen liittyvä suru on meille niin suuri tabu? Miksi pelkäämme itkeä tuttujen, mutta vielä vieraiden ihmisten edessä, tai jopa ystäviemme kanssa? Ihmiset puhuvat syövistä, sairauksista, onnettomuuksista ja kuolemista avoimesti, menetetyistä lapsista vaietaan kahvipöydässä.

Eikä minusta ole nostamaan ensimmäistä kuollutta sikiöä pöydälle. Ehkä pitäisi alkaa kuljettaa mukana sitä ainoaa ultrakuvaa elävästä lapsestamme ja näyttää se toisten vyöryttäessä vauva-albumeita iPhoneistaan. Tässä Urho-Ilonamme on reilu kahdeksan viikkoa, hän ei ole enää litteä, ohutta ihoakin jo löytyy. Eikö ole söpö? Viikon päästä häntä ei enää löytynyt kohdustani. Voin kuvitella vaivautuneen hiljaisuuden ympärilläni. Lusikka pyörisi tyhjää kupissa ja lopulta vaihtaisin itse puheenaihetta. Ilon pilaaja.