Pimeää

Suru pitää minua vielä sylissään, välillä haluan käpertyä vain syvemmälle, rypeä ja itkeä väsymystäni pois. Välillä haluan potkia ja raivota itseni eloon, raadella ankeuttajat hengiltä. Unissani minä olen raskaana ja oksennan kuolleita lapsia sisältäni, seuraan vierestä kuinka tuttujen vatsat kasvavat samaa tahtia kuin omanikin pitäisi. Päivisin en pääse unikuvista eroon, vaikka kuinka nopeasti kulkisin, yritän pitää itseni ja mieleni kiireisinä. Luulen, että ne pitäisi vain kohdata - maalata pois väijymästä, tehdä tosiksi ja hyväksyä. Vielä ei ole sen aika.

Tässä tilassa olen myös herkempi ulkomaailman koetulle vääryyksille, usko ihmisiin ja ihmisyyteen positiivisena voimana vaatii pinnistelyä. Viimepäivien homokeskustelut vaikuttavat voimakkaammin kuin median kohu aiemmin, ymmärtäminen ja hyväksyminen teettää työtä. Osa minua pyörii valtavirran teoissa ja marginaalien myrskyissä raadeltavana. Väsynyt mieleni ei jaksa perustella eikä vääntää, alan itkeä paineen alla. Onko niin vaikea hyväksyä? Millaista on fundamentalistien jumalan rakkaus ja armo, ihmisoikeus- ja tasa-arvokäsitykset? Entä me, mekään emme ole saaneet lapsia luonnollisesti vaikka olemmekin fyysisesti mies ja nainen. Olenko joskus tehnyt niin suurta syntiä, että tämä on kaiken rangaistus. Hei, herätkää!

Muutenkin olen viimepäivinä ollut ärtyinen, uupunut ja apea uudella tavalla. Ehkä hormonitoimintani palautuu raskautta edeltäneeseen tilaan, ehkä pimeys sotkee aivotoimintaani, ehkä minä vain suren. Matalalla liidän joka tapauksessa, kompastelen juurakoihin ja telon itseäni kiviin. Tuntuu, kuin kaikesta olisi kulunut kuukausia vaikka maanantaina keskenmenosta on vasta kaksi viikkoa. Todellisuuteni on hiljainen ja harmaa.