Merestä, hetkestä, minästä ja matkasta.

Aamulla kävelin meren ääreen, seurasin sähkölinjaa ja oikaisin junaradan ylitse, kuljin tuttuja pyöräteitä tyhjälle rannalle. Hiljalleen alan tuntea kuuluvani tähän kaupunkiin, mutta se tapahtuu varkain, huomaamattani tutut tiet ja kolkat alkavat pehmittää minua. Ne muuttuvat paikoiksi, tiloiksi joissa minulle on tapahtunut jotain, joita minä olen elänyt ja kokenut. Rannalla katselin harmaata merta, aallonmurtajiin hajoavia valkohuippuja, kuuntelin lokkien laulua ja olin taas pieni.

Niin pitkään kun saatan muistaa olen pitänyt rannoista ja satamista, auringon lämmittämien mäntyjen tuoksusta, sata vuotta sitten poltetun tervan sitkeästä tuoksusta, meren hengityksestä. Isäni sylissä minä haistelin tupakkaa ja kalanperkeitä karkeaa takkia vasten, uitin laivaa, jonka hän rakensi rannalle huuhtoutuneesta styroksista ja sileäksi hioutuneista lasin palasista. Kuinka lapset elävätkään niin paljon hetkessä. Ja kuinka me kasvamme pois tuosta tilasta?

Meille opetetaan jo varhain miten meidän tulee muuttua kelvataksemme muiden ihmisten joukkoon. Pitää oppia tiettyjä taitoja ja käyttäytymismalleja, kasvamme erilaisten arviontimallien varjossa kymmeniä vuosia. Koulussa meidän tulee oppia tietyt asiat tietyssä tahdissa, muuten olemme huonoja. Ja jos opimme nopeammin, olemme liian hyviä ja leimaudumme ikätovereidemme silmissä. Keskivertoina hukumme massaan, menemme joukon mukana ja reagoimme sen hienovaraisiin vaateisiin - nopeaa omaksumme tietyn oikean tavan elää, sopeutamme itsemme toistemme normeihin ja arvoihin.

Minä lakkasin laulamasta kolmannella luokalla, kun ensimmäinen musiikinnumeroni oli seitsemän - vaikenin häpeästä. Kasilla pääsi koulun kuoroon, jossa liki kaikki muut tytöt olivat. Yläasteella minä ja ystäväni valitimme rehtorille asti siitä, että meidät siirrettiin matematiikassa edistyneempien ryhmään, sinne niiden nörttien, outojen hikareiden ja epäcoolien ihmisten sekaan. Kun ne kaikki, jotka olivat jotain, olivat siinä toisessa ryhmässä. Kaikki sosiaalisesti arvostetut siis, jossa meidänkin olisi pitänyt olla.

Ensimmäiseltä luokalta lähtien opin nopeasti, että parhaansa yrittäminen ei riitä, ei meidän perheessämme. Kahdeksan ja puoli ei ollut yhdeksän, ei yhdeksän miinuskaan. Samaa vahvistivat myöhemmin mielestäni täydelliset, kauniit, suositut ja ihanat parhaat ystäväni, yli yhdeksän keskiarvon suorittajat. Ballerina laihdutti jatkuvasti, jalkapalloilija teki itsestään kympin arvosanojen lisäksi sosiaalisesti hölmön blondin kuuluakseen joukkoon ja kolmas laihdutti itsensä alipainoon ja rankaisi vain yhdeksikön epäonnistumisistaan itseään viiltelemällä. Ja minä räpiköin vieressä, yritin olla laiha ollakseni kaunis, yritin olla kiitettävä kuuluakseni joukkoon, saadakseni tunnustustusta. Olinkin, mutta samalla opin vihaamaan itseäni, tai oikeammin kadotin todellisen minäni sosiaalisten ja omien vaateideni verkkoon.

Kesti pitkään löytää itsensä jälleen, sen minuuden joka on ja pysyy kuin aallonmurtaja keskellä merta. Se murtaja on siinä sittenkin, vaikka meri katoaisi, se on siitä huolimatta näkeekö sen kukaan. Se ei maalaa itseään punaiseksi jotta sointuisi majakkaan, ei ala laulaa lokkien lauluja kuuluakseen joukkoon. Se on omaa vankkaa harmauttaan, sallii veden tulla ja mennä, huuhtoa, hyväillä ja myrskytä.

Tunteemme ovat vain tunteitamme, ne eivät ole minämme. Ajatukset ovat omiamme, mutta nekään emme ole minä. Nämä kaikki ovat osa sitä prosessia, jossa me kuvittelemme luovamme itsemme, matriisia, jota kudomme ympärillemme. Siitä vain pieni osa heijastelee todellisuutta. Ajatus siitä, että elämäni ei ole täydellistä lapsettomana on harhaa, jota uskottelen itselleni. Ja sitä on vaikea myöntää, sillä niin pitkään olen kaivannut ja haaveillut, tuntenut olevani vajaa ilman lasta. Mutta en minä ole. Elämäni on hyvää ja arvokasta juuri tällaisena kuin se on, minulla on oikeus nauttia tästä kaikesta. Lapsi tekisi siitä erilaista, toisella tavalla täydellistä ja onnellista, mutta se ei vie pois sitä faktaa, että juuri näin on oikein hyvä.

Jonain hetkenä, kokeile sulkea silmäsi ja hengitä kuin meri. Yritä olla ajattelematta mitään, aisti itsesi kehossasi, tunnustele. Sitten ajattele jotain, vaikka ilmassa lentävää lokkia, ja siirrä ajatus pois. Huomaatko, sinä olet edelleen olemassa ilman tuota ajatusta. 


Seuraavaksi ajattele jotain ikävää, pelkää vaikka lokin puolesta. Huomaatko, voit kuvitella ja luoda pelon tunteen tyhjästä, lokilla ei oikeasti ole hätää. Näin on useimpien pelkojemme kanssa - ne ovat harhaa. 

Tunnista tunteesi ja minuutesi, valitse olevasi tabula rasa - tyhjä taulu. Täytä se sillä, mitä sinä oikeasti olet, ihanuudella, kauneudella ja täydellisyydellä. Ympäröi itsesi sillä, mitä haluat elämääsi - ilolla, valolla, rakkaudella, siunauksella, tasapainolla ja hedelmällisyydellä, esimerkiksi. Päästä irti menneestä, tunnelastista jota olet vaalinut ja raahannut varjossasi, uskalla ajatella toisin, muuttaa elämääsi. Kokeile, et menetä mitään. Välillä on tarpeen hypätä tyhjyyteen.

Ja voit myös rauhassa ajatella ja nähdä maailman toisin kuin minä. Tämä kaikki on omaa prossiani, pyrkimystäni tasapainoon ja hyväksyntään elämäni kanssa, ei yksi totuus, vaan matkani vaihe. Tässä minä olen nyt.