Pinnailua ja laantumista

Ihana pitkä aamu töytäisee minut hellästi päivään. Mieskin on kotona, tuntuu hyvältä olla hänen seurassaan, hengittää samaa ilmaa ja paeta yhteiseen kuplaan näinä kiireisinä päivinä. Välillä tunnen eläväni jaksamiseni rajamailla ja silloin pinnaan surutta sieltä mistä voin. Eilen karkasin velvollisuuksista kaupungille, ja minulla mitä parhain syy: rakas ystävä halusi jakaa päivänsä kanssani. Monta tuntia katselin hänen kasvojaan ja upposin silmiin, nauroin ja pohdin, puhuin ja kuuntelin. Minun sisareni jostain kaukaa ja aikojen takaa, kaunis ja tärkeä. Kiitos siitä, että saamme jälleen tässä elämässä olla yhdessä.

Hänen poikansa oli mukana, pian vuoden ikäinen hymyilijä. Ensimmäisen lapseni oli määrä olla häntä kahdeksan viikkoa nuorempi.Poika tuntui sylissä painavalta tottumattoman käsiin, hänen viestinsä vierailta uusiin korviin. Työnsin ostoskärryjä, enkä oikein tuntenut mitään, kaikki oli niin tavallista. En surrut sitä, että siinä ei ole oma lapseni, en rakastanut ylenpalttisesti. Lapsi vain oli siinä. En tiedä, osaanko kertoa sitä mitä yritän, maalata tavallisuutta ja arkea ja normaaliutta. Sitä, että jokin joskus niin kipeä voi jonain päivänä olla koskettamatta, sitten kun aikaa on kulunut tarpeeksi.

Ilmassa on jonkinmoista luopumisen hehkua, innon laantumista ja haavekuvien haihtumista. Ensimmäistä kertaa 28:aan kuukauteen ovulaatio oli mennä ohi. Ja ehkä se menikin, sillä en ole keskenmenon jälkeen saanut itseäni mittaamaan aamulämpöjä yhtä säntillisesti kuin ennen, Fertility Friendin maksetut päivät kuluvat yksin kohti loppuaan. En tiedä dpoitani, hädin tuskin kiertoni päivän. Mutta luulen tietäväni, että en ole raskaana. Hajanaiset aamulämmöt ovat laulaneet matalia suruisia ääniä, laahustavat liian syvällä kertoakseen elämästä kohdussani.

Nykyisin kysyn itseltäni tavallista useammin haluanko tätä? Jaksanko? Tänään ymmärsin, että ehkä kyse kaikessa epäilyssä on pelosta. Siitä, että taas voi sattua liian lujaa, mutta en ole varma. Ensimmäistä kertaa kuukaisiin minä herään yöllä ahdistukseen, lapseni kuolemaan ja menettämisen kipuun, sairaalan toivottomiin käytäviin ja verisiin klöntteihin. Tai siihen, että joku muu läheiseni on kuollut tai että minä itse olen vakavasti sairas. Uneni huuhtovat minusta luottavaisuuden ja kauneuden, jättävät jälkeensä tummin silmänalusin tuijottavan väsyneen hahmon. Ja minussa nousee yhä vahvempana jälleen halu maalata.

Tänään on kolmas kerta akupunktiossa. Pidän minua hoitavasta miehestä paljon ja olen onnellinen löytäessäni hänet. Hän on muistuttanut minua henkisestä maailmastani ja vanhoista tukipuistani. Meditoin ja kuljen sisäisissä kauneuksissa, matkaan kristallipyramideissa ja näen kolminaisia buddhia, lohikäärmeitä ja valoa. Minä tarvitsen tätä nyt, jotta jaksan ja jotta minulla on jokin keino kuljettaa itseäni elämässä. Kuulostan ehkä synkemmältä kuin mitä oikeasti olenkaan. Sillä enimmäkseen minä rakastan ja onnellistelen, kiitän pienistä kauniista asioista, huurteisten puiden kiteistä, langan karheuteen eksyneistä heinänpätkistä, elämästä ja terveydestä.

Maanantaina ensimmäisen raskauteni ultrannut professori tutki rintani ja kertoi, että kaikki on kunnossa. Että sitä kirkasta nestettä tulee miltei kaikilta joskus synnyttäneiltä naisilta puristaessa. Neuvoi, että rintoja tutkittaessa tulee myös tunnustella rintalasta ja solisluiden alue imusolmukkeita silmällä pitäen, tätä en tiennyt. Prolaktiini otettiin kuitenkin, huomenna saan tietää tulokset. Tänään lupaan hengittää ja olla läsnä.

Illalla opettelen kehräämään lankaa.

En enää taida uskoa mahdottomuuksiin

Viikot kuluvat nopeaa enkä ennätä olla läsnä niin kuin haluaisin. Opetusharjoittelun myötä päiväni venyvät kymmentuntisiksi ja stressaan joutavia asioita. Haluaisin uskaltaa luottaa omaan minääni opettajana vankemmin, haluaisin uskaltaa heittäytyä ja sukeltaa välittämättä muista. Sitten kun minulla on oma luokka,  ajattelen, vaikka juuri nyt olisi hyvä leikkiä ja pelata. Saisin kokeilla ideoideni ja näkemysteni kantavuutta ja saada niistä vielä palautettakin. Enkä muka uskalla, mitä ihmettä. Tiistaina on  ensimmäinen äidinkielentuntini päälauseista ja annan palaa.

Olen vasta nyt ymmärtämässä, että tulevassa teen työtä persoonallani ihmisten parissa. Jaan väistämättä osan itsestäni heille päivittäin, millaisen, sitä en vielä tiedä. Haluan tulla viisaaksi ja herkäksi, haluan osata keriä asiat yhteen selviksi vyyhdeiksi, joista lasten on helppo valita omansa ja tehdä niistä jotain itselleen sopivaa. Haluan rakastaa, kunnioittaa ja uskoa jokaiseen tielleni tulevaan ihmiseen muuttumatta sinisilmäiseksi hölmöksi, joka ei tajua elämän realismia. Haluan muistaa, mitä on olla lapsi ja kasvaa.

Perjantaina kävin hoidossa miehellä, joka paljastui itseäni nuoremmaksi. Yllättävää, sillä oletin hänen olevan minua vanhempi, reilusti. Jokin hänen olemuksessaan viestii niin suuresta varmuudesta ja vakaudesta sekä asiantuntijuudesta, että olen lukenut häneen kymmenen vuotta enemmän kuin mitä hän oikeasti onkaan, hassua. Ja jokin hänessä vetää minua puoleensa suunnattomasti, hänen energiansa ja se suuri tuttuus, jonka koen hänestä. Ei, ei sillä tavalla. Vaan siten, kun joskus viehättyy ja innostuu uudesta elämässään, kun löytää jotain niin tilanteeseen sopivaa, että loksauttaa hämmästyksestä suunsa auki.

Hän pisteli minuun neuloja ja jutteli pienistä asioista, sai minut jälleen muistamaan vanhan totuuteni. Että kukaan meistä ei voi parantaa toista, ellei parannettava ole itse valmis parantumaan ja päästämään irti vaivastaan. Että eri hoitomuodot voivat tarjota erilaisia kanavia ja välineitä päästää irti, mutta kukaan muu kuin sinä itse ei voi tilannettasi muuttaa. Ennen olen uskonut tähän sokeasti, niellyt koko klöntin kuin käärme saaliinsa, pureskelematta ja antanut sen sulaa ravinnokseni, osaksi minua, yhdeksi niistä liikkeelle panevista voimista. Tänä syksynä luin kirjan aboriginaaleista, jotka hoitivat katkenneen jalan vuorokaudessa kuntoon omilla riiteillään ja vakaalla uskolla parannukseen. Loukkaantunut mies pääsi seuraavana päivänä jatkamaan matkaansa terveellä jalalla ja vaelsi aavikon poikki kivutta. Mahdotontako? En tiedä. En enää taida uskoa mahdottomuuksiin.

Koen, että en ole pitänyt kiinni lapsettomuudesta tai raskaaksi tulemisen vaikeudesta, en ainakaan koko tätä aikaa. Olen toki surussani, kivussani ja vihassani rypenyt siinä, mutta olen myös uskonut ja luottanut siihen, että lapsen saaminen on kohdallamme mahdollista, yhtä mahdollista ja helppoa kuin muillakin. Olen kokeillut moninaisia hoitoja ja uskonut saavani niistä apua siinä määrin, mitä se jatkuvien pettymysten jälkeen on ollut mahdollista. Ihmisinä me kannamme mukanamme menneen kokemuksia vaikka kuinka yritämme elää hetkessä ja ymmärtää, että juuri nyt kaikki on hyvin ja mahdollista. Vastedes ja jälleen kerran lupaan itselleni hiljentyä ja deletoida ne mielen pienet epäilyksen äänet jotka asettavat rajoitteita minuun. Mikään elämässä ei ole pysyvää, vaan kaikki muuttuu. Miksi siis ei tämäkin?

Ja niin, vinkiksi hoitolaisille. Eilen mieheni löysi tutkimuksen, jonka mukaan IVF - potilaan mahdollisuuksia tulla raskaaksi hoidon jälkeen nosti radikaalisti pellen esiintyminen hoidetulle heti operaation perään. Taikatemppuilu ja hassuttelu saivat hoidetut nauramaan, mikä vähensi stressiä ja paransi onnistumisen mahdollisuuksia. Eli kaikkea kivaa ja ilahduttavaa toimintaa heti siirtojen jälkeiseen hetkeen ja päivään. Mieli on jännä juttu.

Selviytymien ilman strategiaa

Hengitän hiljaa, kasaan voiman takaisin itseeni. Vihreä pussitee on laimeaa yliliotuksesta huolimatta, mutta lämmittää silti, turvariepuni. Kehoni huutaa antioksidantteja, himoitsee marjoja ja raakaa kaakaota, omegoita ja magnesiumia. Kaikkea tumman vihreää, merilevää ja parsaa ja vahvaa teetä. On hyvä, että sillä on näin selkeä tahto, vakaa varmuus kaipauksistaan. Lohdullista, että jokin minulle ja minussa on selvää.

Aamulla kävin lääkärissä, selkäryhmää iskiasoireisiin, kilpirauhas-, hemoglobiini- ja sydänkokeita muihin epämääräisiin tuntemuksiin. Kehoni suree kanssani. Puhuin selkeästi ja tunteetta keskenmenosta kunnes lääkäri romautti suojamuurini kysymyksellä: tuliko kiirellinen lähtö sairaalaan? Hetkessä olin takaisin sängyssä verhojen takana, kävelemässä käytävillä ja tietämässä, että nyt se tapahtuu. Että tämän päivän jälkeen lastamme ei enää ole. Alan jo kyllästyä koko lauseeseen, ehkä parantuminen on jo siis alkanut.

Mutta niin, pinnistelin vastaanottohuoneessa kyyneleitä vastaan minuutteja, nyökkäilin ja puistelin päätäni vastaukseksi muihin kysymyksiin. Oliko raskaus ensimmäinen? Puistelua. Sinulla on jo siis lapsia ennestään? Puistelua. Useampi keskenmeno? Nyökkäilyä. Keski-ikäiseltä mieheltä ei paljoa lohdun sanoja herunut, nyyhkyttäen kumartelin alusvaatteisillani hänen edessään, annoin stetoskoopin kuunnella, vasaran nytkyttää refleksejä. Kaikki tuntuu olevan kunnossa, mutta testataan kuitenkin, soita sitten tuloksista. Hei, minä itken, etkö näe? Miten silloin kaikki on kunnossa? 


Kerrankin kiitollisena yliopiston loputtomista käytävistä kävelin pisintä reittiä rauhoittuakseni. Hoin hädättömyyden ja selviämisen mantraa ihmisvilinässä, naamioiduin läppärin tavoittamattomuuden taakse.  Tänään pitää vielä kohdata monia ihmisiä, selvitä HOPS-keskustelusta ja niistä tekijöistä, jotka mahdollisesti hidastavat opintojani, matkasta toivottuun äitiyteen omaopettajani kanssa. Sitä ei voi sivuuttaa, eikä näitä viiden viikon sairaslomia. Kolme tuntia aikaa etäännyttää tunteeni kuplamuoviin. Kaikkeus, auta minua.

Kääntymättömän pään sunnuntai

Eilen ajelimme mieheni sisaren valmistujaisiin. Nykyisellään pidän hänen perheestään, vaikka en ole siihen neljässä vuodessa tutustunutkaan kovin hyvin. Vihdoin olen myös oppinut olemaan anoppini seurassa, minkä koin alkuun jotenkin hankalaksi. Vieläkään en osaa oikein reagoida hänen valittamiseensa tai ylihuolehtivaisuuteensa, mutta pystyn hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on. Toisaalta näen myös asioiden lävitse, osaan kohdata naisen, joka on kasvattanut neljä lasta vaikeassa taloudellisessa tilanteessa alkoholiin pakenevan miehen rinnalla. Se jättää jälkensä.

Valmistujaiset olivat perinteiset voileipäkakkuineen ja kampanisuineen. Enää en koe omaa valmistumattomuuttani niin isona taakkana enkä häpeänä, ettenkö kykenisi vilpittömästi onnittelmaan muita saavutuksitaan. Mutta hieman se aina kirpaisee - oma keskeneräisyyteni. Nykyisellään minun on muistutettava itseäni siitä, että kaikkeen on syynsä. Omia maisterin paperietani roikuttaa masennus, joka näyttäytyy enää harvoin, terapiakäynnitkin ovat enimmäkseen kevyttä rupattelua säästä ja lätinää jos jostakin turhasta. Mutta oli aika, jolloin kaikki kaatui päälle enkä jaksanut. Syyllisyys omasta kykenemättömyydestä lamautti, enkä enää tahdo siihen ansaan. Kaikella on aikansa ja paikkansa.

Ajatuksenamme oli käydä myös tervehtimässä sitä tuttavapariskuntaa, joka alkoi odottaa yhtä aikaa kanssamme esikoistaan. Tälläkään kertaa he eivät olleet kotona. Haluaisin itsepintaisesti kohdata heidät, kasvavan vatsan ja vauvavalmistelut, mutta universumi ei anna minulle siihen mahdollisuutta. Tämä lienee jo kolmas kerta, kun heillä on jotain muuta. Kukaties ei ole vielä oikea hetki. Kieltämättä jännitän sitä, miten minun käy katsoessani heidän onneaan, toivon kuitenkin romahtavani vasta paluumatkalla, mikäli romahdan. Luulen kestäväni, mutta toisinaan yliarvioin itseni. Perjantaina ostin vauvaonnitelukortteja kahdelle pian synnyttävälle ystävälleni. Hyväksyn tilanteemme, mutta koen haikeutta ja kaipausta. Minäkin tahdon.

Olin hankkinut ovulaatiotestipaketin tätä kiertoa ajatellen, mutta päätin olla käyttämättä niitä. Luulen, että bongasin munasolun irtoamisen perjantaiaamuun. Liki kellon tarkasti tunsin vihlaisuja alavatsassani, joka laimeni sykkiväksi jomotukseksi päivän myötä. Olemme jättäneet mahdollisuuden sattumalle, harrastaneet seksiä joka toinen päivä ja toivoneet parasta. Vaihteeksi tämä vaihteoehto tutuu hyvältä kuukausien tikkujen tuijotamisen ja otollisimman hedelmöityshetken spekuloinnin sijaan. Söin homeopaattiset rohtonikin, ja on vaikea sanoa, tapahtuiko minussa mitään muutosta suuntaan tai toiseen. Ehkä tämä testaamattomuus kielii jostain uudesta luottamuksesta ja uskosta siihen, että kaikki tapahtuu kuitenkin aikaan. Ehkä stressaan hitusen vähemmän, ehkä ajattelen karvan verran positiivisemmin. Enkä kuulostele kehoni merkkejä jatkuvasti, en ainakaan vielä. Mutta vaikka onkin helpompaa antaa asian vain olla, löydän itsestäni yhä useammin ikävän saada lapseni jo syliini. Niin kauan olen sinua rakstanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää.


Huomenna olen luultavimmin sairaslomalla. Automatka jumitti selkäni, ja eilen illalla kurotellessani kummassa asennossa kipu valtasi lapojen välin ja niskani. Tänään pää ei käänny kunnolla eikä mitenkään ole oikein hyvä. Melkein toivon, että ihme jää tapahtumatta ja saan aloittaa joulun rakentamisen jo aiemmin, hiljan puuhastella kotiimme kauneutta ja mausteisia tuoksuja, nukkua päiväunia ja vaipua levänneisyyteen. Vuoden viimeiset opiskelutkin odottavat tekijäänsä.

Ylimääräinen vapaapäivä

Tällä viikolla olen nukkunut kymmentuntisia öitä. Onnellinen raukeus viipyy jäsenissäni vielä pitkään heräämisen jälkeen, ei ole kiire eikä ole pakko. Tänään kävin yliopistolla hoitamassa asioita, aivan kuinka lupasin itselleni viime perjantaina. Varaamani kirjat olivat saapuneet ja kirjastotäti oli ystävällisesti tonkinut varstosta läjän lehtiä tutkittavakseni. Toinen ystävällinen täti antoi minulle numeroidun paikan lehtien säilyttämistä varten. Tunnen oloni ihan oikeaksi tutkijaksi, hienoa. Vielä kun saisin siirrettyä tuntemuksen käytääntöön, niin voisin olla ylpeä itsestäni. Se ensimmäinen askel on kuitenkin otettu.

Ehkä yöunien pituudesta johtuen tänään on tuntunut torstailta. Havahduin keskiviikkoon vasta Aku Ankan kolahdettua eteisemme lattialle, aivan kuin olisin saanut ylimääräisen lomapäivän, ihanaa. Homeopaattini soitti eilen ja peruutti perjantaisen vastaanottoajan. Uusi käynti siirtyy jonnekin tulevaan, siihen kun olen taas kulkemassa vanhempieni luo. Asia ei harmita minua juurikaan, käynti olisi varmaankin ollut tarpeeton juuri nyt. Uusi aika järjestyy sitten, kun kehoni sitä todella tarvitsee. Kenties akupunktio ja homeopatia olisivat molemmat olleet liikaa. Eilen soitin myös akupunktiohoitajalleni kuullakseni, että minua voidaan hoitaa vasta sitten, kun tiedämme olenko raskaana vai en. Mielenkiintoista tässä on se, että edellinen akutohtorini pisteli minuun neuloja kierrostani riippumatta. Mikähän yleinen käytäntö tässä on? Vyöhyketerapiasta olen kuullut, että se saattaa olla liian stimuloivaa raskausaikana, ehkä akupunktio menee samaan kastiin. Mutta toisaalta, sillä voidaan myös hoitaa raskauspahoinvointia ja kuulemma auttaa ehkäisemään keskenmenoakin. Liekö on niin, että nuo lapsettomuushoidon pisteet aktioivat liikaa kohdun seutua, mikäli raskaus olisi jo alkanut. Hmm?

Eilinen kirjoitukseni on vaivannut minua koko päivän ja myös osan yöstäkin. Ajattelin poistaa tekstin, sillä kuulostan kai kiittämättömältä selän takana puhujalta ja huonolta ystävältä. Päätin kuitenkin antaa kirjoitukseni olla, koska se on osa minua, osa tunne- ja kokemusmaailmaani. Sanani paljastavat minulle paljon itsestäni, omasta tasapainottomuudestani ja kasvunpaikoistani. Toisten negatiivisuuteen on aivan liian helppoa lähteä mukaan. Turhautuneena, väsyneenä ja kyllästyneenä kielteisinä pitämäni asiat korostuvat, vaikka todellisuudessa myös rakastan, arvostan ja kunnioitan tätä ystävääni. Joskus hän vain tuntuu imevän kaiken energiani. En tiedä, kuinka rehellinen pystyn olemaan hänelle tässä asiassa, auttaisiko se häntä muuttamaan elämäänsä ja asennettaan? Vai aiheuttaisinko vain enemmän pahaa oloa? Olenko minä sittenkin se, kenen tulisi muuttua? Ehkä minun tulee ensin selvittää itselleni, millaiseen prosessiin olen valmis astumaan hänen kanssaan.

Ennättäisn vielä torkahtaa hetkeksi ennen kuin mieheni palaa töistä. Unen tarpeeni tuntuu valtavalta vaihteeksi ja sen sallin keholleni. Illalla voin ottaa esille yhden viidestä kirjasta ja houkutella hiljan ajatuksiani rakentamaan vastausta oppimistehtäväämme. Odotan.

Paniikkiaamuja

Eilinen aamu selätti minut. Blogimerkintäni jälkeen istuin pitkään hiljaa sohvalla, katselin eleettömänä television tyhjänpäiväisyyksiä ja pyörittelin käsissäni oranssia lankakerää. Mietin, mitä tahtoisin tehdä. Eniten huvitti piirtää, mutta en tiennyt mitä. Hiljaisuudesta alkoivat kasvaa suuret lyijykynätyöt mieleeni ja niiden surulliset kuvat ottivat minusta vallan. Jos saan tehtyä näkemäni, tulee kuvista hienoja ja puhuttelevia, ehkä jopa pysäyttäviä. Toistaiseksi ne möyrivät päässäni ja itkettivät minua eilen. Hiljakseen paitani alkoi kastua yksittäisistä kyyneleistä kunnes lopulta huomasi nyyhkiväni hallitsemattomasti. Kävelin mieheni työhuoneeseen ja hain sylistä paikan itselleni. Hautasin kasvoni paidan mustuuteen ja annoin itseni luvan uskoa lohdutukseen: Ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin. Rauhalliset kädet silittivät selkääni vieden ahdistuksen pois. Siinä istuessani muistin isäni sylin lapsena, saman rakastavan lohdun ja turvan. Olin hetken jälleen pieni.

Eilinen akupunktio jäi väliin lämmön noustua yli 37: rajaviivan. Illalla vilunväreet ja kurkkukipu saartoivat minut sohvalle viltteihin, vaikka lämpö laskikin normaaliksi. Nukahdin jomotukseen ohimoilla ja tänä aamuna kipu on hiipinyt poskionteloiden tienoille, laskeutunut oikeaa puolta alas niskaani. Oma diagnoosini on tensio, sillä nuhaa ei ole ja toissapäivänä niskani kramppasi kootessani ystäväni sohvaa ja kyykkiessäni työpöydän ruuvauksessa, panostukseni hänen muuttoonsa.

Jatkuvan päänsäryn lisäksi heräsin aamulla paniikinomaiseen tunteeseen siitä, että olen unohtanut jotain tärkeää. Unenpöpperössä kävelin etätöitä tekevän mieheni syliin ja pyysin saada minuutiksi koneen käyttööni. Gmail paljasti hajamielisyyteni - erityspedagogiikan tentti olisi maanantaina, ja ilmottautua olisi pitänyt jo kaksi viikkoa sitten. Olin ajatellut koko ajan tentin olevan vasta 19. päivä. Paniikissa haparoin yliopiston ja kaupungin kirjastojen sivut auki todetakseni, että toista tenttikirjaa olisi erittäin vaikea saada luettavaksi näin lyhyellä varolla. Stressihormoneiden vallatessa kehoani soitin avoimen yliopiston yhteyshenkilölle ja hän antoi minulle kuukauden lisäaikaa, huh. Tuosta viisastuneena päätin, että lomani aikana teen myös roikkuvat opintojaksoni valmiiksi ja aloitan uusia, ainakin laitan kirjat varaukseen. Miten sitä vielä tähän ikäänkään mennessä ei ole oppinut säntillisemmäksi?

Sisäily alkaa kyllästyttää ja tänään aion uskaltaa ulos, vaikka vain kaupunkiin ostostelukierrokselle. Lankakaupassa näin ihania keriä Kitten Mohairin pinkkiä lankaa, joiden yllätän heijaavan haavekuviini toistuvasti. Tiedän, minulla on toinenkin työ kesken, mutta taidan antaa tälle houkutukselle periksi. Loppujen lopuksi parhaat villapaitani, ne joita pidän vuodesta toiseen, olen tehnyt itse. Mielikuvissani pinkit kissanpennut kutoutuvat pehmeäksi ihanuudeksi ympräilleni, pur. Ja ne kuvat, niin. Ehkä ostan varuilta ingressipaperiakin. Ja tarvisin jostain tarpeeksi suuren levyn piirrustusalustaksi.