Paniikkiaamuja

Eilinen aamu selätti minut. Blogimerkintäni jälkeen istuin pitkään hiljaa sohvalla, katselin eleettömänä television tyhjänpäiväisyyksiä ja pyörittelin käsissäni oranssia lankakerää. Mietin, mitä tahtoisin tehdä. Eniten huvitti piirtää, mutta en tiennyt mitä. Hiljaisuudesta alkoivat kasvaa suuret lyijykynätyöt mieleeni ja niiden surulliset kuvat ottivat minusta vallan. Jos saan tehtyä näkemäni, tulee kuvista hienoja ja puhuttelevia, ehkä jopa pysäyttäviä. Toistaiseksi ne möyrivät päässäni ja itkettivät minua eilen. Hiljakseen paitani alkoi kastua yksittäisistä kyyneleistä kunnes lopulta huomasi nyyhkiväni hallitsemattomasti. Kävelin mieheni työhuoneeseen ja hain sylistä paikan itselleni. Hautasin kasvoni paidan mustuuteen ja annoin itseni luvan uskoa lohdutukseen: Ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin. Rauhalliset kädet silittivät selkääni vieden ahdistuksen pois. Siinä istuessani muistin isäni sylin lapsena, saman rakastavan lohdun ja turvan. Olin hetken jälleen pieni.

Eilinen akupunktio jäi väliin lämmön noustua yli 37: rajaviivan. Illalla vilunväreet ja kurkkukipu saartoivat minut sohvalle viltteihin, vaikka lämpö laskikin normaaliksi. Nukahdin jomotukseen ohimoilla ja tänä aamuna kipu on hiipinyt poskionteloiden tienoille, laskeutunut oikeaa puolta alas niskaani. Oma diagnoosini on tensio, sillä nuhaa ei ole ja toissapäivänä niskani kramppasi kootessani ystäväni sohvaa ja kyykkiessäni työpöydän ruuvauksessa, panostukseni hänen muuttoonsa.

Jatkuvan päänsäryn lisäksi heräsin aamulla paniikinomaiseen tunteeseen siitä, että olen unohtanut jotain tärkeää. Unenpöpperössä kävelin etätöitä tekevän mieheni syliin ja pyysin saada minuutiksi koneen käyttööni. Gmail paljasti hajamielisyyteni - erityspedagogiikan tentti olisi maanantaina, ja ilmottautua olisi pitänyt jo kaksi viikkoa sitten. Olin ajatellut koko ajan tentin olevan vasta 19. päivä. Paniikissa haparoin yliopiston ja kaupungin kirjastojen sivut auki todetakseni, että toista tenttikirjaa olisi erittäin vaikea saada luettavaksi näin lyhyellä varolla. Stressihormoneiden vallatessa kehoani soitin avoimen yliopiston yhteyshenkilölle ja hän antoi minulle kuukauden lisäaikaa, huh. Tuosta viisastuneena päätin, että lomani aikana teen myös roikkuvat opintojaksoni valmiiksi ja aloitan uusia, ainakin laitan kirjat varaukseen. Miten sitä vielä tähän ikäänkään mennessä ei ole oppinut säntillisemmäksi?

Sisäily alkaa kyllästyttää ja tänään aion uskaltaa ulos, vaikka vain kaupunkiin ostostelukierrokselle. Lankakaupassa näin ihania keriä Kitten Mohairin pinkkiä lankaa, joiden yllätän heijaavan haavekuviini toistuvasti. Tiedän, minulla on toinenkin työ kesken, mutta taidan antaa tälle houkutukselle periksi. Loppujen lopuksi parhaat villapaitani, ne joita pidän vuodesta toiseen, olen tehnyt itse. Mielikuvissani pinkit kissanpennut kutoutuvat pehmeäksi ihanuudeksi ympräilleni, pur. Ja ne kuvat, niin. Ehkä ostan varuilta ingressipaperiakin. Ja tarvisin jostain tarpeeksi suuren levyn piirrustusalustaksi.