Ennen Pohjanmaata

Hämärä alkaa kaartaa kotiamme, ikkunoiden takana heiluvat harmaat puut. Viikon välttämättömyydet pyörivät nilkoissa, kirjakasat lattialla yrittävät olla näkemättä pölyä ja likaa nurkissa. Minä olen armollinen itselleni, kyllä - lomalla saa vain vajota sohvaan ja kadota puikkojen meditatiiviseen riittiin. Kutoessani tunnen olevani osa jotain ikiaiakaista heimoa, osa tämän maan naisia, osa tämän maailman naisia. Tätä me olemme aina tehneet. Kuinka monta metriä lankaa on kulkenut aikojen saatossa ihmisten käsissä, kutoutunut tarpeelliseksi ja koristukseksi, löytänyt paikkansa ihmisten ja esineiden yltä. Millaisia tunteita lanka hiertää itseensä, kuinka monesta surusta, ilosta, naurusta ja levollisuudesta ovat sukkamme kudotut?

Odotan mieheni palaavan töistä, pian me lähdemme kohti niitä maisemia, joista minä olen kasvanut. Kuinka odotankaan näkeväni latteat pellot ja seisahtuneet metsät niiden välissä. Tuntuu hyvältä palata sinne mistä olen lähtenyt, ajaa loputtoman suoraa tietä ja hengittää pohjanmaata. Olen pakannut lukuisia kasseja, yhteen vasta leivottua marjapiirakkaa, toiseen vaatteet, kolmanteen hääkuvat ja joulukalenterit. Neljännessä ovat kaikki viimenäkemiseltä kertyneet naistenlehdet äidille, takkikangas, kasvovoidetta ja body lotionia. Päälimmäiseksi sujautin isälle tekemäni pipon, mustan merinovilla-silkkilankaisen pehmeän täydellisen lämmikkeen. Neuloessani en päästä irti minuun kasvatetutsta perfektionismista, silmukat ovat juuri eivätkä melkein. Onneksi muussa elmässäni en enää kahlitse itseäni virheettömyyteen. Kokeilkaapa, elämä on helpompaa näin.

Kaksi päivää olen elänyt vain itselleni, tehnyt juuri sitä mitä olen halunnut ja omassa aikataulussani. Tänään tuntuikin taas hyvältä nähdä sitä ystävää, josta olen puhunut. Puhuin terapeutilleni asiasta ja hän osasi auttaa minua mittasuhteisiin. Ei ole hyväksi kenellekään, jos en vedä rajoja, tässäkään. Hän oli oikeassa.

Olen yrittänyt vetää rajoja myös mielelleni, sillä jälleen yllätän itseni pohtimasta, olenko vai enkö. Yritän päästä siihen virtaan, jossa voin vain sallia asioiden tulla ja mennä, ilman että minun tulee tietää niistä välttämättä, hallita mielelläni. Joka tapauksessa, viimeistään keskiviikkona se selviää. Minä maltan odottaa. Mutta en lupaa olla pettymättä, jos hiljainen toivoni lannistetaan taas. Hys, ole ihan hiljaa. Kaikki on vallan hyvin, sittenkin, olinpa tai enpä.