Niin paljon minä rakastan

Hetkeni on nyt, ihana tila rauhaa ja ajatomuutta kahvilassa. Ruskeat sohvat upottavat sopivasti, musiikki on letkeää, ihmiset tulevat ja menevät. Paikkani on täydellinen katoamiseen, sulautumiseen ja lepoon, eikä teessäkään ole moitittavaa.

Työpäiväni oli mitä lyhyin, hieman yli kymmenen leimasin itseni viikonloppuun. Yhdeltätoista lounastin mieheni kanssa, tunnin päästä olin jo ostanut itselleni riettaan neonkukkaisen teinisen tyllimekon, legginssit ja ysäritopin sekä Diorin punaisen huulipunan. En tiedä mikä minuun on mennyt, olenko imenyt itseeni vaikutteita salaa niistä tyyliblogeista, joita en oikeastaan lue, Gossip Girlin yläluokkaisesta maailmasta vai kutkutteleeko kolmenkympin kriisi sittenkin varpaissani? Sillä minä olen vuosia pukeutunut maahan ja käytettyyn, mustaan ja mukavaan. Luulen syyn tähänkin olevan marraskuun pimeydessä. Minussa on sijaa väreille, kaipaan niiden hehkua päälleni ja huulilleni. Kun sysein mustuus ja läiskähtelevin märkyys levittäytyvät maailman ylle ja väijyvät ikkunoideni takana, minä vyötän kedon uumalleni ja maalaan mansikat huulilleni. Uhmasta ovat pienet tytöt tehdyt. Eikä minussa ole sijaa sanoille, jotka väittävät tuon kaiken olevan sopimatonta ikäiselleni naidulle naiselle.

Keskiviikkona kellistin itseni akupunktiotohtorin hoitopöydälle. Yksi toisensa jälkeen neulat sulattivat minut alustaan, houkuttivat tilattomaan rentouteen ja seuraavana yönä täydelliseen uneen, jossa lohikäärmeet jylisivät laaksossaan kuin hävittäjät. Endorfiinit seurasivat minua vielä pitkälle päivään ja antoivat lääkärin sanojen tulla todeksi: "Älä huoli, minä hoitaa, minä auttaa." Eikä yksikään solu minussa laittanut hanttiin. Maanantaina tapaan hänet taas, miehen jonka neulat vievät minut pilviin ja paratiisiin, näyttävät minulle mitä minä oikeasti olen. Rakastan sitä huoletonta ja rentoutunutta naista, joka hoidon jälkeen katsoo peilistä. Samana iltana, tuntia myöhemmin, terapeuttini katsoi minuun ja sanoi: "Antakaa lapsen tulla. Tuntuu hassulta sanoa näin, mutta sinä näytät siinä sohvalla ihan odottavalta äidiltä." Ja jos ajattelee maailman epälineaarisena todellisuutena, niin minähän olen äiti. Sillä aikaa ei ole, on vain suuri ikuisuus, josta nyt sikiää, yhä uudestaan ja uudestaan. Ja minä rakastan niin.

56:n minuutin päästä minä kohtaan homeopaattini. En tiedä, millä mielellä olen, mutta haluan antaa mahdollisuuden kaikelle, josta saattaa olla apua. Osa minusta on ajatusta vastaan, osa kehottaa olemaan perumatta aikaa. Minä luulen, että kehoni lopulta tietää, mitä se haluaa. Ja tämä on niin usein lähes kehotuksena tullut vastaan, että en näe tarpeellisena vastustaa. Olenkin jo ehkä kertonut, että hyvä ystäväni raskautui seuraavasta kierrosta homeopatian avulla, eikä ole mitään syytä, miksen minäkin. Ja tiedättekö, se pieni saa tulla elämäämme ihan silloin kun häntä itseään huvittaa, silloin kun hän kokee sen oikeaksi ja hetkekseen. Meillä on aikaa odottaa, vaikka välillä se itkettääkin. Ja me rakastamme häntä valtavasti jo nyt, aivan kuin toisiammekin. Sitä minä olen tällä viikolla miettinyt, sitä kuinka paljon minä rakastan. Eikä minulta mitään puutu.

Illalla minä käperrän itseni kainaloon, houkuttelen mieheni ikuisuuksiin ja leikkiin, hyrisen ja hymyän. Minun mieheni on parempaa kuin tummin suklaa tai vihrein tee. Jos uskoo sielunkumppaniin, niin minä tiedän löytäneeni omani. Hänet, joka on matkannut kanssani paljon pidempään kuin neljä tämän maailman vuotta, hänet jonka olen löytänyt viereltäni tuhansin kerroin, jonka sormet olen lomittanut omiini lukuisasti, hänet jonka ikiaikoja sitten itselleni katsoin. Minä olen turvassa. Niin paljon minä rakastan.