Ikoni kaulassa

Tänään olen seurannut aniliinin langan kulukua sormieni lomasta, katsonut kuinka se tasaiseen kutoutuu pörreäksi massaksi syliini. Imen itseeni sävyä, joka pimenevissä illoissa tuntuu hehkuvan täydellisyyttään. Unohdun puikkojen kalkkeeseen, ajatukseni katoavat noustakseen alitajunnasta yhä uudestaan ja uudestaan. Mieleni on hyvä ja täynnä ikävää.

Eilen yrittäessäni nukahtaa huomasin kaipaavani vanhempiani valtavan paljon, enkä tiedä miksi. Olen asunut 12 vuotta omillani enkä ole heitä suuremmin ikävöinyt ennen, en näin paljon ja pitkään kuin tänä syksynä. Ehkä oma prosessini on saanut minut ajattelemaan elämää ja kuolemaa enemmän, ehkä ymmärrän ajan rajallisuuden syvemmin. Joka tapauksessa tuntuu todella hyvältä matkata tulevana viikonloppuna alkukotiini, nousta junasta keskellä lakeuksia ja nähdä parrakas isäni minua vastaanottamassa. Soitin hänelle tänään onnittelut täynnä rakkautta. Ehkä tässä elämänvaiheessa minä ymmärrän paremmin myös vanhempiani, sitä mitä he ovat eläneet. Enkä tahtoisi luopua.

Perjantaina minä ajoin bussilla kaupunkiin, nautin kiireettömyydestäni ja mahdollisuuksistani. Palatessani jouduin odottamaan pysäkillä oikeaa vuoroa ja närkästyneenä käänsin selkäni toisen penkin vallanneille pultsareille. Heidän juttunsa olivat itse asiassa ihan viisaita ja yksi heistä oli sosiaalisesti kovinkin lahjakas, vitsikäs jopa. Bussin ikkunasta silmäsin heitä tarkemmin, etenkin sitä yhtä, kenellä oli päässä otsalle solmittuna punainen maatuskahuivi. Otsalta katse lipui alas avainnauhaa pitkin, sen päässä avaimen vieressä roikkui mustavalkoinen valokuva lapsesta kiinnitettynä jollekin paksulle materiaalille, kuin ikoni. Se lepäsi pyhänä violetin ysäritakin poimuissa. Kuka oli kuvan lapsi? Joku tärkeä, koska kuva kulki kaulassa ja esillä. Hän itse vai hänen lapsensa? Jonkun tuttavan lapsi? Joku tuntematon?

Mitä tuo mies ajattelee katsellessa lasta, mitä hän kertoo siitä kysyville? Olisin halunnut tietää, mutta bussi ennätti jo lähteä liikkeelle, ennen kuin reagoin. En tiedä, olisinko oikeasti kysynytkään. kenties tieto ei olisi ollut oikeasti kovinkaan tärkeä, sillä minä sain opetukseni. Kaikilla meillä on elämämme, tarinamme, rakkautemme ja tunteemme. Minä en ole mikään kääntämään niille selkääni. Aina kaikki ei kulje kuten suunnittelimme, tai kuten vanhempamme meille toivoivat, ja joskus se on ihan hyvä niin. Sillä haluan uskoa siihen, että kaikella on tarkoituksensa, aikansa ja paikkansa. Silläkin, että emme tänään vietä ensimmäistä isänpäivää kotona, kuten vuosi sitten haaksuin.