Perimmäisyyksiä

Aina välillä minä lumoudun niin, että sekoitan sen rakastumiseksi. Vai onko niillä eroa, loppujen lopuksi? Ne hetket saavat minut kuitenkin toivomaan, että minulla olisi blogi, johon voisi kirjoittaa ihan mitä tahansa ja olla mitä tahansa ilman elämää ohjaavaa määrettä. Olen asettanut itselleni rajat puhua lapsettoman sanoja, vaikka se on vain osa minua. Eikä välttämättä edes kovin pysyvä osa, joskin kipeän suuri ja liian vahva.

Tiedättekö, tämä on sadas päivitykseni. Nyt mennään jo kolminumeroisissa luvuissa, paluuta ei enää ole. Minä olen se nainen, joka kirjoittaa vuodesta toiseen lapsetonta elämäänsä ylös. Nainen, en tyttö enää. Se lakkasin olemasta ensimmäisen raskauteni jälkeen.

Minä pelkään uutta raskautta. Siihen ei ole paljon lisättävää eikä selitettävää. Jos se tapahtuu, niin en voi enää hallita mitään, minun täytyy vain uskoa ja luottaa ja hengittää. Ja siltikin voi sattua mitä tahansa. Voi tulla hematooma ja olla tulematta. Voi tulla niin suuri kipu ennen aikojaan, että hengitys muuttuu katkonaiseksi ja haukon ilmaa. Voi olla, että elämä sisälläni on poissa yhtä maagisesti kuin se syntyikin. Enkä minä sitten enää ole nainen, jonka sisällä kasvaa alien. Tai ihminen, niinkuin itse sanoisin.

Mutta voi olla, että kaikki menee aivan toisin. Ja että yhdeksän kuukauden päästä minä liekuttaisin kauneinta lasta sylissäni ja laulaisin omia laulujani matalalta, korkealta en osaa. Minun lauluni ovat aina hyrinää vailla heliseviä sanoja. Ne ovat enemmän ikiroutaa ja pohjakallioita kuin vuoripuroja tai jääpuikkoja, mutta silti minä niillä rakastan.

Tänä aamuna mietin sitä, kuinka sietämätöntä elämä oikeasti onkaan. Siksi me olemme keksineet omia järjestelmiämme siitä selviämiseen. Toiset tarvitsevat tiukemmat rajat kuin toiset, ja harva todella ymmärtää miten joku toinen voi elää eri tavoin kuin itse. Mutta jos haparoi järjestelmien rajamailla, poimii jotain jostain ja toisesta toista on pakko analysoida.

Silloin kun minä olin muuttanut tähän kaupunkiin annoin itselleni luvan luoda sellaisen maailman, jonka halusin. Ja minä rakastin sitä maailmaa, jossa kaikki oli mahdollista. Siinä oli keijuja ja menninkäisiä ja haltijoita ja kaikessa oma voimansa. Minä olin kiinni maassa tavalla jota en ole ollut vähään aikaan. Ja aina pohjoisessa minä näin asioita, kuljin seitoja reiteilläni ja uskoin tietäväni jotain enemmän kuin muut. Mutta en minä tiennyt enempää, vain eri tavalla. Siitä kai tässä kaikessa on kyse.

Ja olen miettinyt onko lapsettomuudesta tullut uusi elämän määreeni. Pitäsikö lakata jälleen käyttämästä sitä sanaa, jota ehkä vuosi sitten vielä vastustin. Olenko antanut symbolisesti periksi? Onko lapsettomuus minun Voldemortini? Miten iso on mielen mahti? Öisin minä vuoraan itseni lämmöllä ja katselen taivaiden kansia niin pitkään että on pakko lopettaa. Etsin vastausta liian suuriin asioihin. Mikä on minun mielessäni ja mikä on totuus, vai onko niilläkään eroa? Mistä ihmeessä tässä kaikessa on kyse? Saanko ihan itse valita?

Puut pimenevät taivasta vasten, niiden rajat ovat selkeät katsoa. Silmä unohtuu seuraamaan oksien huiskutusta, heilutan takaisin. Kertokaa terveiset lapselleni, minä odotan häntä kuten te unianne. Paljaat rangat ovat vaiti, notkuvat lintujen painoa. Maa on räntää täynnä, keltaiset lehdet kajastavat outoa valoa.

Kauppamatkalla näin taas äitejä vaunuineen, väsyneitä kuin minä. He uupuneet rakkaudesta, minä surusta. Katselin pitkään lähelle tullutta varista, yhtä hämmentynyttä kuin itsekin. Sinun kupusi on kuin omani vasta, kanna sitä ylpeänä, ajattelin. Hän katsoi minuun takaisin kunnes oli aika mennä. Valitsin kapeimmat polut vasitella, maa tuntui yhtä raskaalta kuin rintani.

Nämä päivät ovat pahimmat, yksinäisyyden vaateettomat tunnit. Puhumani lauseet voi laskea kaksin käsin ja jaloin, mieleni on liian kiireetön kaiken tulla. Minä odotan että palaat kotiin ennen yötä, pidät sylissä ja täydennät tyhyyden, silität unen varjot eheiksi ennen kuin lankeavat. Kaksinkertainen ikävä hieroo itseään minuun ja väistelen inohten sen otetta. Mene pois, jätä minut olemaan tyhjä ja yksin.

Huomenna manaan valon,
hymyilen vaikka väkisin.

Olen kyllästynyt .