Teetä, räntää ja paahtoleipää

Tänään maailma on muuttunut valkoiseksi, märäksi ja raskaaksi. Pihan norjimmat puut riiputtavat latvustoaan maassa muodostaen porttien labyrintin kotiovelle, pensaat laahaavat oksiaan loskassa jaksamatta heilua tuulessa. Tästäkö se alkaa, liuku kohti talvea ja pakkasia? En välittäisi aikaisesta talvesta, olisin ihan tyytyväinen ilman luntakin. Näillä leveyksillä olen tottunut siihen että ne tuovat enemmän vaivaa ja hidastetta kuin iloa ja punaposkista hehkua. Vuosien jälkeen voisin yrittää antaa tälle vuodenajalle mahdollisuuden. Joku viisas on joskus sanonut, että sää on liian suuri asia kiukuteltavaksi. Se vain on, juuri semmoinen kuin se on, kirosi sitä tai ei. Sairaslomalla teen ja paahtoleivän äärestä ajatus on helpompi ottaa syliin tunnusteltavaksi. Ylihuomenna palaan taas ulos ja töihin, onneksi saan näin pehmeän laskun loskaan.

Tänään olen kulkenut paljon yksin ja se tekee minut monesti mietteliääksi. Matkalla kaupunkiin ajattelin läheisiäni ja sitä, millaista on tulla vanhaksi. Äitini on pian minua puolet vanhempi, miltähän se mahtaa tuntua? Että on aikuinen tytär? Että peilistä katsoo joku, jonka kasvoihin uurteet alkavat piirtää omaa karttaansa? Että keho ei enää ole yhtä jaksava? Että kädet muuttuvat vanhan naisen käsiksi? En tiedä enkä osaa sitä kuvitella. Yritän vasta ymmärtää sen, että rakkaani ovat täällä rajallisen ajan - molemmat mummoni ovat jo yli kahdeksankymmenen, heidän aikansa on yhä aidatumpi. Sitä ei käsitä nyt, kun molemmat ovat niin hyväkuntoisia. Molemmat ukkini ovat kuolleet ennen kuin minä olen syntynyt. Näkeekö minun isäni ensimmäistä lastenlastaan? Toivottavasti.

Tämä kaikki kai jäi heijaamaan mieleeni äidin puhelun jälkeen. Hän mainitsi siinä vuodenaikojen olevan verrannolliset ihmisikään - me kaikki kai tunnemme sanonnan siitä, että alkukevät on lapsuus, kevät nuoruus, kesä miehuuden ja naiseuden aikaa, syksy alkaa kääntyä jo vanhuuteen ja niin edespäin. Hän sanoi sen pitävän paikkansa. Joku ajatuksessa tuntuu surulliselta, koskettaa syvemmältä kuin sen pitäisi. Ehkä se, että tuo toteama tuli äitini suusta, että hän kokee sen niin. Että hän on jo kulkemassa loppukesässä. Ehkä sekin, että se konkretisoi ajan kulun kovin ymmärrettäväksi. Vaikka ajattelenkin lopun olevan uuden alun, niin silti se tekee minuun hennon melankolian.

Myös minusta tuntuu selvästi vanhemmalta kuin ennen. Täytettyäni kolmekymmentä en kokenut mitään kriisiä, olen pikemminkin ylpeä iästäni. Mutta huomaan elämän jättäneen jo merkkinsä mieleeni. Minä olen elänyt ja rakastanut, minä olen jotain enemmän kuin viisi, kymmenen vuotta sitten. Se on hienoa. Omalla tavallaan kaikki on nyt helpompaa, ei ole enää niin isoja paineita olla tietynlainen muka kelvatakseen kuvitteelliselle yhteisölle. Katselin tänään lempeydellä selluliittejani. Nekin ovat osa minua, kauniita muhkuroita, hymyilin. Enkä usko ketään, joka toisin väittää. Sillä minä olen se että minä olen, minä.

Sain tänään kirjoitettua ensimmäiset tekstini toiseen blogiini, jossa esittelen puuhasteluprojektejani, surinaa linkistä pääsee sinne, sivun oikeasta yläkulmasta.