Päivä jona usko väsyi

Tänään on huono päivä. Loppuviikon pakkaset ja yli yhdeksän tuntisiksi venähtäneet työpäivät tuntuvat kehossa, päästyäni kotiin tahdon vain olla. Väsynyt keho istuttaa minut apatiaan sohvalle, nukuttaa unettomaan päivälepoon tunneiksi ja tahtoo ravintoa, jota minulla ei ole sille antaa. Sisälläni joku itkee lapsettomuutta, on vihainen kaikkeudelle ja asioiden vaikeudelle. Eilinen puhelinsoittoni aktivoi sen, rikkoi kuplamuovin herkän ytimen yltä. Pääni vilisee perkeleitä enkä jaksa kohdata heitä, ketkä pian saavat syliinsä oman lapsen.

Eilen vielä ajattelin, että ei se ole maailman loppu, jos emme niitä lapsia saakaan. Se voi olla uuden elämän alku, uusien suunnitelmien ja erilaisten valintojen puhdas pöytä. Tänään en näe siinä mieltä. Meillä olisi ehkä enemmän vapautta ja rahaa, enemmän aikaa parisuhteelle ja toisillemme, urillemme ja harrastuksillemme. Mikään näistä ei tee syliä täydeksi eikä täytä kotia sillä kolmanella läsnäololla, jonka olen jo meihin lukenut. Tiedän, ei tällaisia kannata miettiä. Joinain päivinä usko vain väsyy, huokaus.