Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


maanantai 25. tammikuuta 2010

Opeta meitä istumaan hiljaa

"Opeta meitä välittämään ja olemaan välittämättä. Opeta meitä istumaan hiljaa." T.S Elliot

Tämä kalenterini nurkasta kurkisteleva pyyntö voisi ehkä kiteyttää kaiken sen, mitä hiljaisuuteni on pitänyt sisällään. Olen kaivannut yhteyttä itseeni, etsinyt tasapainoa ja hyvää oloa lopulta ymmärtäen, että ei minun tarvitse mennä itseäni kauemmas. Riittää, että istuu alas ja hengittää, sulkee silmänsä kaikelta ylimääräiseltä virralta ja katsoo sisään. Siellä on rauha ja hyvä, minun ei tarvitse suorittaa hiljaisuutta menemällä ryhmämeditaatioon eikä kävelemällä ikikorpeen. Kaikki mitä tarvitsen, löytyy minusta.

Kehoni on vaatinut enemmän huomiotani ja se on saanut minut pysähtymään. Toistuvat niska- ja päänsäryt ovat opettaneet minut jumppaamaan ja venyttelemään vaihteeksi, uusivat kurkkukivut ja flunssanpoikaset ovat kiinnittäneet huomioni ravintooni. Vaikka muutenkin kuuntelen intuitiotani, olen kiireen, laiskuuden ja väsymyksen nimissä ruokkinut kehoani huonosti, ainakin välillä. Nyt en voi enää olla kuulematta sen vaateita ja tarpeita, elimistöni himoaa tuoretta, raakaa ja ravinteikasta. Maitotuotteet ja sokeri puistattavat minua väkevämmin kuin ikään ennen, vaikka kaksi viikkoa sitten söin ruusunmarjaviiliä purkkikaupalla. Olen roikkunut raakaravintoblogeissa ja lueskellut vihersmoothieista, ostanut kaupasta tuoretta ananasta ja punajuurta siksi, koska kehoni sitä haluaa. Olen sirotellut tuorepuurooni spirulinaa ja lorautellut kookosmaitoa milloin minnekin, samasta syystä. Ja pitkästä aikaa minusta tuntuu siltä, että olen oikeilla jäljillä. Oikea ravinto tekee minuun hyvää oloa ja onnea.

Suvussamme kulkee kyhmystruuma tai kaulan alueen kystaisuus äidin puolen naisten joukossa, ja kävin itsekin kaulani ultraututtamassa erinäisten oireiden jatkuessa epätavallisen pitkään. Keskiviikkona lääkäri soittaa ja kertoo, tarvitsevatko löydökset jatkotutkimuksia - kummassakin kilpirauhasen puoliskossa köllötti pieni rakkula ja jossain ylempänä näkyi jotain täpliä, joihin tutkiva lääkäri ei sen kummemmin ottanut kantaa. Mieli tahtoisi palata kiertämäään ja spekuloimaan asiaa, mutta yritän sinnikkäästi muistuttaa itseäni siitä, että on turha huolehtia sellaisesta, jolle ei itse voi juuri nyt tehdä oikein mitään, etenkin kun en edes tiedä, onko mitään mistä huolehtia.

Ovulaatiokin jäi bongaamatta ahkerasta tikuttelusta huolimatta ja en edes odota muuta, kuin kuukautisiani. Tällä viikolla niiden pitäisi tulla, vaikka rintojen lievää aristusta kummempaa oiretta ei ole vielä havaittavissa. Akupunktio taitaa vihdoinkin purra mahdolliseen endometrioosiin, ainakin epämääräiset alavatsakivut ovat kadoksissa, mistä olen onnellinen.

Iltaisin istutan itseni sohvan nurkkaan ja suljen silmäni, painan käteni yhteen rinnan korkeudelle ja annan energian virrata. En ole pitkään aikaan tehnyt energiahoitoja, ja olen onnellinen siitä, että ne ovat jälleen osa arkeani. Huomaamatta hymy nousee kasvoilleni ja kehoni rentotuu, ajatuksei hiljenevät. Rakastan jokaista solua kämmenteni alla, jokaista pientä kumparetta ja mutkaa. Hitaasti tulen jälleen tietoiseksi siitä, että olen yhtä kaiken kanssa, eikä ole hätää. Kaikki on hyvin juuri nyt, ja se riittää.

Yhtenä viikonloppuna kävin alkukodissani kuulemassa, kuinka serkkuni ja kaksi tuttavaani ovat raskaana. Nyt odotan kahden läheiseni synnyttävän päivänä minä hyvänsä. Ja oikeastaan tunnen vain suurta iloa ja onnea heidän puolestaan, ainakin enimmän osan aikaa. Valehtelisin, jos kertoisin, että mikään näistä uutisista ei saa minua miettimään omaa tilannettani eikä alakuloistamaan mieltäni, mutta ne eivät enää ole päälimmäisiä tunteita. Ja niin, kyllähän meidänkin perheemme lisääntyi. Toissa viikonloppuna kannoin uuteen kotiinsa pienen akaattikotilon.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti