Luomisen tuskaa

Viikonloppu yllätti ovulaatiolla, tikutin hymynaaman ensimmäisenä testauspäivänä 3 päivää etuajassa. Tähän kiertoon en ole jaksanut lähteä mukaan systemaattisesti, olen jättänyt aamulämmöt sikseen ja yrittänyt vain pysyä elämäni vauhdissa, stressaan. Annan kai liian suuren merkityksen opiskelutehtäville enkä ole oppinut vieläkään näkemään matalia aitoja. Lähestyn kaikkea kovin tosissani ja kunnianhimoisesti, väsynkin. Tai enemmänkin ahdistun siitä, että jatkuvasti tulee tehdä, analysoida, esittää ja suorittaa. Kyllä, itse olen tämän valinnut ja tämä on vain ohimenevää, mutta tässä kuussa on hyvin vähän aikaa nautiskelulle. Niinpä ei liene yllätys, että se tapahtui sunnuntaina - ensimmäinen seksiriitamme.


Jokainen hieman pidempään raskautumista yrittänyt tietää, mitä se on. Otollisimmat hedelmöittymishetket yritetään taktikoida tuntien tarkkuudella, spekuloidaan parhainta ajankohtaa niiden annetun 48h armon tunnin aikana, mitkä ovulaatiotestin plussa suo. Silloin yksi pikakypsyvä munasolu voi yhtäkkiä olla liikaa - sekin pitäisi vielä ennättää huomioida, vaihtaa suunnitelmaan b ja toivoa parasta. Ja silloin voi käydä niin, että jos puoliso 1 tekee koko päivän tuskaisena esseetä taidefilosofiasta ja puoliso 2 herää pelimaailmastaan hieman ennen nukkumaanmenoa siihen todellisuuteen, että asialle voisi ehkä tehdäkin jotain, niin puoliso 1 heittää faktat naamalle: väsyttää, et sitten aiemmin voinut? Ja kuka siivoaa terraarion, se on pakko tehdä tänään tai meillä on 300 pikkuetanaa? Puoliso 2 ehdottaa viattomasti: että ehkä me vielä ennätettäis sitten huomennakin, jos nyt siivotaan? Puoliso 1: Ihan vittu sama, en mää mitään raskaaks tulis kuitenkaan.


Kaksi ja puoli vuotta vei kuulla nuo sanat suustani, epäuskon ääneenlausuttu raja on ylitetty. Olen edelleen hämilläni ja mykistynyt tuosta sammakosta. Olen aina ajatellut, että en koskaan anna periksi, en luovu toivosta ja mahdollisuudesta, että en antaisi sanoille ikinä valtaa tehdä minusta ikuisesti lapsetonta. Tuon jälkeen olemme puhuneet paljon, jakaneet todellisuuksiemme pintoja ja mieheni ehkä paremmin ymmärtää sitä maailmaa, jossa minä elän, ja minä hänen. Minun mieleni on surullisempi kuin mitä olen tiennytkään.

Opinnossa tulisi tehdä ympäristoestetiikan työ. Seuraan kauhulla vierestä, kuinka oma visioni vahvistuu päässäni, ruokkiutuu jatkuvasti uusilla sanoilla, mielikuvilla ja toteutusmahdollisuuksilla. Kaikki muut  vaihtoehdot tuntuvat yhä valjuimmilta ja minun on ehkä vain pakko tehdä lapsettomuuteni näkyväksi taiteen keinoin. Yritän paeta mahdollista teostani, mutta se seuraa minua perässä, nousee pintaan sinnikkäästi ja vaatii tulla kuulluksi. Kyse on vain uskalluksesta. Siitä, kuinka avoin tohdin olla itseni kanssa, kuinka paljon haluan muiden tietävän minusta. Haluanko päästää muut haavoihini? Kuinka rehellisesti voin olla puolituntemattomien joukossa sitä, mitä olen. En vielä tiedä. Ehkä annan kaiken vain syntyä ja päätän sitten, saavatko muutkin nähdä. Mutta jos eivät saa, pitäisi olla vaihtoehto b, ja sitä ei ole, apua?





Ja riita, se päättyi kauniisti.