Miten pidetään ystävä ehjänä?

Minulla on ystävä, enkä tiedä mitä tehdä hänen kanssaan. Hän on jo toista viikkoa tullut luoksemme ja istunut sohvaamme, surffannut netissämme, jämähtänyt ja säteillyt enimmäkseen negatiivisuutta. Kaikki tämä johtuu tietysti hänen muutostaan, joka stressaa, ahdistaa ja väsyttää - myös meitä. Eilen kävin hänen kanssaan ostostelukierroksella etsimässä pientä pöytää ja kattovalaisinta, joista jälkimmäinen tarttuikin mukaan. Päästyäni kotiin ja onnellisteltuani mahdollisuudesta rauhoittua, hän soitti pian ovikelloa. Synkkä hahmo marssi olohuoneeseemme ja aloitti purkauksensa, joka keskittyi jumiutuneen lampun vaihtamisen perkeleellisyyteen ja uhkauksiin myydä juuri ostamansa valaisin, kun niiden asentaminen on niin saatanallisen vaikeaa. Sitä hän ei tietenkään ollut edes yrittänyt vielä. Pakenin toiseen huoneeseen mainiten, että lampun voi aina palauttaa liikkeeseen, sitä ei tarvitse alkaa huutonettaamaan roposten toivossa. Itsehillitsin, enkä ajanut häntä kotoamme. En, vaikka valitus ja stressaava kovaääninen huokailu jatkui melkein kaksi tuntia, juuri sen ajan, jonka olimme mieheni kanssa haaveilleet viettävämme kahden kiireisen päivämme lomassa. Päätin, että tänään sanon hänelle EI, rajansa kaikella.

Kuinka ollakkaan, löysin hänet kuitenkin keittiön pöytämme äärestä hieman yhden jälkeen. Hän avautui tänään puolestaan siitä, kuinka mikään ei motivoi eikä millään tunnu olevan merkitystä. Kuinka häntä väsyttää ja ärsyttää. Kerroin hänelle, että mielestäni oireet sopivat masennukseen, ja kehoitin häntä jälleen hakemaan apua. En usko, että hän tekee sitä tälläkään kertaa, sillä sain vastauksekseni hetken hiljaisuuden ja torjuvan asennon. Sama episodi on toteutunut lukuisia kertoja neljän vuoden aikana, ja tietenkin tahdon auttaa. Mutta, en jaksa ottaa itse vastaan jatkuvaa negatiivisuutta ja kätinää, kun omat taitoni eivät enää riitä niiden taltuttamiseen. Kun ketään ei voi pakottaa toimimaan ja ottamaan vastuuta omasta pahasta olostaan, niin ehkä seuraavalla kerralla kysyn, tahtooko hän minun varaavan ajan lääkärille hänen puolestaan. Jotain tarvitsisi tehdä, pinnani venyy ja kiristyy päivä päivältä, tunnen tarvitsevani lomaa tästä ihmisestä. Niinä päivinä, kun itsellä on vaikeaa ja maailma tuntuu kaatuvan päälle, en voi vannoa jaksavani enää olla kovinkaan hyvä ystävä. Pelkään tiuskaisevani liian pahasti, päätyväni välttelemään puhelimeen vastausta ja mahdollisuuksia, joissa hän voi kutsua itsensä kylään. Ehkä pitäisi vain sanoa suoraan, että hei, en jaksa sinua. Jotenkin minusta tuntuu siltä, että en vain voi. En tahtoisi särkeä häntä.

Juuri tämän samaisen ystäväni myötä olen päätynyt miettimään paljolti ärsyttävyyksiä, niitä piirteitä, jotka muissa ihmisissä saavat minut ärtymään. Yleisesti ajattelen, että asiat joiden sietämisen kanssa joutuu kamppailemaan toisessa ihmisessä, kertovat niistä puolista, joita ei itsessään sulata. Tässä ystävässäni minua ärsyttävät hänen negatiivisuutta säteilevä olemuksensa, tietty aikuisreppanuus ja ryhdittömyys. Se, kuinka lusikasta pidetään aikamiehenä vielä kiinni kuten pikkulapsena, kuinka kengän nauhat solmitaan samalla lapsellisella kaavalla, kuinka verhoja ei saada ikkunaan ilman apua eikä sitä lamppua kattoon. Olen myös huomannut ärtyväni kiitosten kalastelusta, tarpeesta olla esillä jatkuvasti sekä omanapaisuudesta. Mitä tämä kertoo itsestäni? Sen, että en ole sinut kaikkien omien puolieni kanssa?  Vai siitä, että minulla on vielä paljon kasvettavaa ihmisenä. Ehkä molempia. Tämän kuun teemaksi voisin itsemuistutukseksi ottaan viisauden tuomitsemattomuudesta. Älä tuomitse. Asiat eivät ole vain hyviä eivätkä vain pahoja, ne vain ovat. Yritän.