Kyllä, lapsettomuudesta selviää.

Tällä hetkellä itseäni mietityttää blogin tulevaisuus. Jotenkin lapsettomuudesta kirjoittamisesta on kadonnut suurin terä, ei ole enää tarvetta etsiä surulle ja sen lieveilmiöille ilmaisukanavaa. Aihe ei myöskään kiinnosta minua enää niin paljon, että haluaisin rakentaa tätä faktojen esittelyn tietoiskumaiseen suuntaan. Olen siirtynyt siihen pisteeseen, johon en oikein koskaan uskonut pystyväni - olen hyväksynyt lapsettomuuden. Miten siinä niin kävi?

Hedelmöityshoitoja Väestöliitossa pohtiessamme muistan lukeneeni jostain esitteestä tai kuulleeni jonkun sanovan, että hoitojen lisäksi voi harkita adoptiota tai jotkut tyytyvät elämään lapsettomina. Tuolloin tämä vaihtoehto tuntui pöyristyttävän mahdottomalta ja ylipääsemättömän vaikealta, luovuttamiselta ja häviämiseltä. Lapsettomuus ja toive lapsesta olivat muuttuneet yhdeksi pitkäksi ajatukseksi, jolla ei näyttänyt olevan alkua eikä loppua - se olin yhtä kuin minä, jokaisessa hengityksessä läsnä, vuosien mittainen kivunsekava haave, joka vei energiaa sekä iloa muulta. Lopulta päätin, että nyt riittää. Että olen, ja että elämäni on, muutakin kuin jatkuvaa toivemaailman rajoissa kitumista ja surussa silpoutumista.

Aloin tietoisesti keskittyä kaikkeen muuhun. Lakkasin seuraamasta ovulaatiota, mittaamasta lämpöjä ja pissimästä tikkuihin. Seksi jäi miltei kokonaan tauolle useammaksi kuukaudeksi - jokainen pidempään yrittänyt tietää, kuinka kellontarkasta optimoinnista voi tulla taakka, joka saattaa alkaa ahdistaa. Välillä kiukuttelin miehelle siitä, kuinka taas jäi ovulaatio väliin, mutta lopulta ymmärsin päästää irti ajatuksesta, jonka mukaan jokainen hyödyntämätön irronnut munasolu on aina yksi mahdollisuus vähemmän kilpajuoksussa ajan kanssa. Sitähän se kieltämättä on, en tästä enää nuorene, mutta aloin tietoisesti rakentaa tuon rinnalle hyväksyntää siitä, että meillä on oikein hyvä näinkin - kahdestaan koiran kanssa.

Surin suruni. Yllättävän pitkään sitäkin riitti ja tiettyinä hetkinä sitä piisaa edelleen, mutta en enää vello siinä. Kuvia tekevänä ihmisenä huomasin lopulta, että itselleni paras keino käsitellä lapsettomuutta ja keskenmenoja oli muuttaa ne kuviksi, vaikka harasin pitkään vastaan. Tekemällä jonkun asian konkreettiseksi katsottavaksi kuvaksi tarkoittaa minulle prosessia, jossa antautuu kohtaamaan koko asian silmästä silmään. Olin pitkään paennut koko aihetta liian kipeänä käsitellä. Opintoihini liittyvillä kuvataiteen tunneilla työstin kuolleita lapsiani tavalla ja toisella. Koska en halunnut jakaa opiskelijatovereilleni kaikkia tuntemuksiani enkä upottaa heitä henkilökohtaisuuksieni rämeeseen, tyydyin puhumaan töistäni yleisellä tasolla ja kirjoitin opettajalle tarkemmin teoksieni taustoja auki. Oli tärkeää, että töilläni oli yleisö, vaikka se ei tiennyt, mitä kaikkea kuvistani löytyy. Aivan kuten olen kokenut blogini minua auttavaksi kanavaksi. Jakamalla tuntojani en ole kokenut olevani yksin ja olen kiitollinen ja iloinen jokaisesta joskus tekstejäni lukeneesta ihmisestä. Ehkä kyseessä on inhimillinen tarve tulla nähdyksi. Samalla olen saanut laitettua mieltäni järjestykseen viiva viivalta ja sana sanalta.

Pohdin paljon elämääni ja sitä, mitä minä haluan siinä tehdä. Aloin pyrkiä kohti noita päämääriä pontevammin. Lopputyö on valmistumassa ja minä siinä ohella, vihdoinkin. Miehen työtilanteen muuttuessa vaihdoimme paikkakuntaa ja huomasin muuttuneeni hyvin aktiiviseksi. Aiemmin ajattelin, että en sitä luonnostani ole. Tutustuin moniin uusiin ihmisiin tuosta vain, vaikka olen aina pitänyt itseäni sosiaalisesti hitaasti lämpeävänä, introverttinä taka-alan taapertajana. Innostuin ryhmäliikunnasta, vaikka ajattelin ennen, että liikun mieluiten yksin. Aloin järjestää uudelta paikkakunnalta puuttuvaa ja itselleni tärkeää harrastusmahdollisuutta, vaikka olen pitänyt itseäni ennemmin perässähiihtäjänä kuin asioihin tarttuja. Hämmästyneenä huomasin, kuinka väärässä olin ollut itsestäni. Ihminen voi muuttua, oppia uusia asioita ja suunnata elämänsä toisin. En enää ole sama ihminen, kuin aloittaessani tämän blogin. Kohdallani oli kyse siitä, että aloin hyväksyä elämää ja antaa sille sekä itselleni uusia mahdollisuuksia. Uskalsin.

Luulen, että biologialla on myös ollut sormensa pelissä lapsettomuuden hyväksynnän helpottamiseksi. Kuten jo aiemmin mainitsin, ei vauvakuumetta enää ole ollut. Olen kokenut tuon tunteen hyvin vahvana kehollisena tarpeena olla raskaana. Jopa niin vahvana, että vaikka nuorempana henkisesti en olisi ollut halukas olemaan vielä äiti, koin silti, että raskaus olisi hyväksi minulle. Tätä on vaikea selittää. Tarpeeni saada lapsi oli niin suuri, että se sai minut eroamaan parisuhteestani, jossa kaikki muu oli kohdallaan, paitsi miehen halu tulla isäksi. Onneksi päädyimme jälleen yhteen miehen saatua mietittyä asioita ja omia halujaan tarpeeksi. Ja nyt olemme tässä ja nyt on hyvä.

Viikolla kaupassa jonkun lapsi kulki hitaasti keskellä käytävää, seilasi niin että siitä ei päässyt ohi. Minua ärsytti. Päivystyksessä jonkun vauva itki sydäntäsärkevää vastasyntyneen itkua, ja salaa olin tyytyväinen siitä, että olin vain itsekseni valvomassa omaa kipuani aamuyön yhden lääkärin paimentamassa potilaslaumassa. Raskausuutisen jälkeen mietin, haluanko todella kokea vauva-arjen uuvuttavuuden, unikoulut, korvatulehduskierteet ja äitiysloman. Mitä se tekisi parisuhteelle? Olen jo pitkään odottanut sitä, että pääsen töihin - vuosi lisää kotona ei houkutellut. Minua pelotti enemmän lapsen tuoma muutos, kuin keskenmenon kipu. Vastaukseni näihin kaikkiin kysymyksiini oli, että totta kai haluan, jos se meille mahdollistuu. Mutta jos ei, niin maailmani ei enää siihen kaadu.

Tämä blogi saa jäädä tänne, odottamaan ihmettä. Kirjoitan, jos minusta tuntuu siltä, mutta en ota paineita. Ja jos joku miettii, selviääkö lapsettomuudesta ja oppiiko siitä pitämään, niin voin kaikesta sydämestäni todeta, että kyllä.

Elämä elämänä

Eilen selailin kirjoittamiani tekstejä taaksepäin enkä tiennyt mitä ajatella. Vähän säälin sitä itseäni, joka on elänyt tuon kaiken läpi. Hämmennyin siitä surun ja kivun määrästä, jota tähän blogiin mahtuu, niin suorasta kuin rivienvälisestäkin. Päätökseni siirtyä eteenpäin oli oikea.

Reilussa vuodessa olen oppinut elämään elämää elämänä. Tarkoitan tällä hyväksyntää siitä, miten asiat ovat ja toisaalta hyväksyntää siitä, että minun ei tarvitse enää yrittää enempää. Voin juoda niin monta kuppia kahvia kuin mieleni tekee. Voin ottaa lasin tai kaksi viiniä mahdollisen hedelmöittymisen jälkeenkin. Voin syödä mitä haluan miettimättä listeriaa, toksoplasmoja sun muita sikiölle ja häntä kantavalle haitallisia paskiaisia. Joo, olen tainnut olla vähän neuroottinen.

Ehkä parasta, mitä elämässäni tapahtui tämän päätöksen jälkeen on ollut se, että pääsin eroon äitiyskateudesta ja lapsikatkeruudesta. Olen aidosti iloinnut toisten lisääntymistä ja aion tehdä sitä jatkossakin. (Paitsi eilen minun oli pakko piilottaa erään Facebook-ihmiseni tuskailu vauvamahansa valtavuudesta - ehkä tänään käyn kumoamassa tuon päätöksen.) Eihän muiden onnistuminen ole minulta mitenkään pois. Ei se ole ollut sitä ennenkään, mutta surun määrä on minussa ollut niin valtava, että toisten onni on nostanut oman onnettomuuden pinnalle.

Edelleenkin saattaa tulla hetkiä, jolloin pakenen työpaikan vessaan itkemään tuoreen isän ilon minussa esiin yllättämää tuskaa. Ennen jumppaa nieleskelen ja yritän ajatella väestön liikakasoittumista katsellessani alle kouluikäisten pallokerhon totista hauskanpitoa. Mutta kaiken sävy on muuttunut. On hetkiä, jolloin olen tämän kaiken läpikäynyt lapseton ihminen, mutta olen myös paljon muutakin sen ohella. Olen kiitollinen ja onnellinen elämästä, olen puolisooni syvästi rakastunut, olen aktiivinen ja rohkea, olen onnellinen koirasta ja elämäni mahdollisuuksista, ihmisistä ja vain no, tästä ainutkertaisesta matkasta, elämästä syntymän ja kuoleman välillä. Miksi märehtiä, kun voi iloita ja tyyntyä? Alan löytää itseäni ja olen laajentanut identiteettiäni yli kuolleiden lasten äiti -kategorian.

Omalla tavallaan koen myös jotenkin helpottavaksi ennen niin henkistyneen ja newage-vivahteisen maailmankatsomukseni muutoksen maalliseksi. Mielen irroittaminen tarkoituksen etsinnästä on yllätyksekseni jopa lohdullista. Olen eläin siinä missä muutkin, biologinen olento, jonka kehossa tapahtuu asioita ja toimintoja, joistakin tykkään, joistakin en - that's it. Niiden kanssa eletään, tehdään se mitä voidaan, ja jos ei voida, niin sitten hyväksytään. Mitä muita vaihtoehtoja jää, äärimmäisyyksien jälkeen?

Mietin, miksi koen tärkeäksi puhua tästä. Ehkä se on osa prosessia, jossa rakennan itseäni uudelleen, teen selvää eroa menneeseen. Hyväksyn ja jopa ymmärrän toiset näkemykset, sen miksi ne kantavat joitakin ja miksi eivät enää minua. Sillä ei ole väliä, miksi olen elämäni tässä pisteessä, jossa nyt olen. Tärkeämpää on se, miten minä voin. Ja koen voivani paremmin ilman jonkun mystisen hyvän ja pahan voiman pyrkimyksiä, tähänhän monet henkimaailmojen totuudet palaavat aina uudestaan ja uudestaan. En silti kiistä mielemme voimaa, mutta en syvenny tähän yhtään enempää tässä. Se olisi jo liikaa sivuraidetta, tai sitten ehkä ei. Ei elämä, lapsettomuus, eikä mikään ole yksi yksittäinen lokero ilman muuta.

Kuullessani lääkärin sanat - olet raskaana - palasin hetkeksi alkupisteeseen ja yhtä nopeaa siitä pois. Realismi jyräsi aika kovaa ilon ja uskon pieniksi orastaviksi iduiksi, joilla olisi lupa kasvaa vasta siinä vaiheessa, kun kaikki olisi varmempaa. Niin pitkälle en päässyt. Luulin olevani peloissani, yllätyksekseni en ollut. Toivo sen sijaan sikisi. Kehoni yrittää, ja jos se onnistuu, sopeutuu mieleni siihen tavalla tai toisella, nyt näin. Mielenkiinnolla ihmettelen, avautuvatko muinaiset padot tai kipuavatko lapsettomuuden varjot kalvamaan nilkkojani kun hetki on niille oikea. Mutta en pelkää niitä enää.

Tänään keitin viikon jälkeen neljä kupillista hyvää kahvia. Aamu nousee sumuharmaana. Koira maiskuttaa unissaan. Elämä jatkuu.

Neljäs keskenmeno

Blogissa on ollut hiljaista pitkään, ei ole ollut oikein sanottavaa. Itse asiassa suunnittelin reilu viikko sitten taputtelevani tämän kauniisti kekoon ja laittavani pisteen näihin vuosiin mahtuneelle elämänvaiheelle. Koen kasvaneeni jo ohi pahimman vauvakuumeilun ja lapsihaaveilun. Elin hyvässä tasapainossa ja sopusoinnussa vallitsevien olosuhteiden kanssa viime maanantaihin asti, jolloin päädyin yöllä päivystykseen voimakkaan toispuoleisen vatsakivun vuoksi. Tulehdusarvot ok, verenpaine loistava, raskaustesti plussa. Kp 26, en ollut edes itse vielä vakavasti harkinnut raskauden mahdollisuutta.

Lääkäri hymyili ja kysyi, oliko raskaus toivottu tai suunnitteilla. Kerroin, että olemme käyneet läpi hedelmöityshoidot, kolme keskenmenoa ja olleet ehkäisyttä reilut viisi vuotta. Hymy karisi nilkkoihin ja näin, kuinka realismi ja tilastoanalytiikka palasivat hänen mieleensä. Eipä luvata tälle naiselle liikoja, olin lukevinani hänen kulmakarvoistaan. Lääkäri lupasi laittaa lähetteen äitiyspolille, niin kuin OYS:ssakin. (Niin, muutimme tässä vasta toiselle puolen Suomea.) Lähdin kotiin hämmentyneen ilahtuneena ja lievästi vittuuntuneena. Raskaus ei oikein sopinut ajatukseeni tulevasta viikosta. Kyllä, en osannut ajatella pidemmälle, mikä oli oikeastaan ihan hyvä.

Parin päivän päästä alkoi tuttu vuoto. En suuremmin reagoinut asiaan, näitähän nyt on ollut ja mennyt, ja silti olen ollut aina raskaana. Tänään pyysin, että raskaushormonin määrä tarkistettaisiin ja laskussahan se oli, neljäs keskenmeno. Ilman maanantaista päivystyskäyntiä tuskin olisin edes tiennyt olevani raskaana. Tällä hetkellä vituttaa jälleen, mutta toisesta syystä. Pieni kipinä toivosta käänsi vallitsevan tosiasioidentilan hyväksynnän päälaelleen ja ennätin jo kuvitella. Lokakuinen vauva itse neulotussa villapuvussa, kuinka vanhempani ilahtuisivat, miten koira ottaisi pienen ihmisen vastaan… Vaikka kuinka yritin hallita mieltäni, olin jo matkalla äitiyteen, ennen kuin sain painettua hattarat realiteettien harmauteen.

Ja hei, en muuten enää usko mihinkään muuhun kuin solujakaantumisiin, raakaan biologiaan ja muuhun lohduttomaan. Viidessä vuodessa ennättää kuolla neljä ihmistä ja haavetta, sekä kaikki jumalat ja pyhyydet siinä ohella.

Nyt riittää

Heräsin aamuuni sydän kurkussa. Maailma tuntui kaatuvan päälle, kaikki aikomukset, ajatukset ja tekemättömät laittoivat juoksemaan miehen syliin ja pyytämään turvaa. Ikäkriisi kolkuttelee ovella, huojennus oli aamulla suuri kun ymmärsin, että täytänkin vuoden vähemmän mitä olen kuukauden luullut.

Pahimmasta toivuttuani ripottelin kardemummaa kahviin, hengitin syvään ja päätin, että nyt riittää. Elämä on liian lyhyt ja arvokas käytettäväksi suremiseen, katkeruuteen ja pahaan oloon. Mietin taaksepäin liki neljää vuotta, joiden päällimmäisenä ajatuksena on ollut lapsi, sen haluaminen, odottaminen ja sureminen. Yli kymmenen prosenttiä nykyisestä elämästäni, eiköhän se ole jo tarpeeksi.

Nyt on kaiken muun aika, elämä tapahtuu ympärilläni jatkuvasti ja minä näen enimmäkseen sen suruni läpi. Kyllä, aion surra tämän loppuun, mutta tietoisempana. Lapsi saa tulla, jos tulee. Itku saa tulla ja kipeää saa tehdä. Mutta minulla on muitakin unelmia, jotka ansaitsevat mahdollisuuden toteutua. Nyt on niiden vuoro.

Tämä blogi pysyy täällä, sillä kirjoitettavaa ja sanottavaa on vielä silti, adoptioneuvonnasta ja siitä, mihin päädyimme.

Vuoden surullisin päivä

Likaisten ikkunoiden läpi aurinko kimmeltää timantteina, puut odottavat lehtiään. Pöytäni on täynnä kahvikuppeja, ompelukoneita ja naarmuja, vähän niinkuin minäkin. Olen kaksi viikkoa pelännyt tätä päivää, tiennyt surun saavuttavan minut viimeistään sitten. Ja niin se tekikin.

Aamiaiseksi koira oli kaivanut jostain pienen pöllöpotkupuvun ja vielä pienemmät sukat, ne joita on säästelty ja varjeltu, pidetty unelmien kannattimina. Viikattu asunnosta toiseen mukana, ja raivattu niille sija vaatehuoneiden hyllyltä. Maailmankaikkeus on ehkä nähnyt viestini, mutta yliolkaisesti jättänyt vastaamatta: tilaus vastaanotettu - odottaa lähetystä.

Olen loputtoman surullinen tänään. Itkettää niin, että koira hätääntyy ja tulee nuolemaan. Itkettää niin, että mies ei tiedä mitä tehdä, enkä minäkään. Tähtilapset eivät piirrä kortteja, kukaan ei tuo kahvia sänkyyn eikä kiipeä syliin.

Neljä.

Romahduksia

Viikko sitten romahdin. Sain kuulla serkkuni raskaudesta, laskettu aika on jälleen lähellä omaani, tietysti. Hitaasti huomasin olevani vihainen. Enää en jaksa uskoa mihinkään, en tarkoitukseen, jumaliin, korkeimpiin voimiin, enkeleihin - en. Enkä siihen, että saamme joskus lapsen, vaikka hyvin pienesti uskallan sitä vielä toivoa.

Uskottomuus tekee kaikesta vaikeaa. Vihallani ei ole kohdetta, eikä tapahtumilla mitään selitystä, sellaista joka lohduttaisi. Joku meni vain taaskin vikaan. Sillä, että kiroan biologian alimpaan helvettiin ei ole yhtä väkevää tenhoa kuin jumalten alimpaan usuttamisella.

Maanantaina muistin, etten ole perunut neuvolan ensiaikaa. Selvisin hyvin kunnes terveydenhoitaja kysyi, kuinka voin? En saanut sanottua puhelimeen mitään puoleen minuuttiin, sen jälkeen aloin itkeä hillittömästi. Pakenin yliopiston vessaan ja toivoin, että kukaan ei kuulisi eikä näkisi. Hoitaja ehdotti, että kävisin juttelemassa jollekin auttavalle taholle, mutta en jaksa sitä ruljanssia. Ensin lääkärille, josta lähetteellä mielenterveyspuolelle, josta aika tipahtaa niin pitkän ajan kuluttua, että ei se enää auta tähän hätään. Mietin, soittaisinko terapeutilleni parin vuoden takaa, mutta en halua sitäkään. Enkä YTHS:n psykiatreillekaan, joista kokemukseni mukaan ei ole ollut minulle apua. Ehkä selviän tästä itse, vielä kerran.

Pitkin viikkoa karkasin aina välillä vessaan itkemään. Bussista, luennolta, harjoituksista ja ruokapöydästä, jossa keskustelut kimpoilivat edestakaisin lausein: Sitten kun menen naimisiin ja saan lapsia... Pitäisikö ottaa yksi adoptiolapsi... Meidän  Erkki-Kaarina sanoi tänään: äittä, lakattan tinua.  Toisaalta on hienoa, että ihmiset eivät varo sanojaan läsnäollessani, mutta eivätkö ne yhtään ajattele? Minussa ei ollut voimaa sanoa, että ei niitä lapsia noin vain saada, eikä oteta, vaikka olisin halunnut. En tahtonut romahtaa siihen, liki kymmenen läheisen vieraan ihmisen keskelle.

Tänään menemme mummon synttäreille. Serkkuni kysyi jo viikolla, olemmeko tulossa. Mietin, aikooko hän kertoa raskaudestaan itse, onnitteluita odottaen? Piikikäs minussa haluaisi sanoa: onnea, mekin koimme neljännen keskenmenomme juuri. Se ei ehkä olisi reilua. Ei ole hänen vikansa, että me emme ole yhtään lähempänä haavettamme kuin kolme ja puoli vuotta sitten. Mutta silti. Perkele.

Viikon päästä on adoptioneuvonta.
Kilpikonnan kuoren alla saatiin vihdoin onniuutisia. Maailmassa on toivoa.

Minuuksia

Viime viikon päättömän juoksun jälkeen olen nukkunut. Lauantain kolmet päiväunet palauttivat minut uomaani, tasaiseen olemisen tilaan jossa ei ole liian kiire eikä liikaa aikaa. Pieni stressi kiirehtii kantapäillä, muistuttaa tekemättömistä ja tykyttää mieltä niinä rauhallisina hetkinä, jolloin olisi vain kahvini aika. En ole antanut periksi, ja mokoma kasvattaa kokoaan tullakseen huomatuksi, kiukkuaa lapsen tavoin. Teen raportit, hakemukset ja silmukoinnit, ihan heti kun jaksan, nyt en.

Se että en saa asioita tehtyä kertoo epätasapainosta, muistuttaa ajasta jolloin kävin terapiassa 120 kertaa. Hieman pelkään, olenko palaamassa pisteeseen, jonka luulin jo ohittaneeni. En itkeskele jatkuvasti, jaksan nousta sängystä, voin olla ihan hyvin yksin. Kyllä tämä tästä. Osaan armahtaa ja asettaa riman tarvittaessa lähemmäksi maata. Tiedän, että jos puhun ääneen näitä sanoja, niin muut ymmärtävät ja tulevat vastaan väheksymättä.

Olen alkanut puhua keskenmenosta. Kertonut opiskelukavereille historiastamme, harjoittelunohjaajani ja pari opettajaakin tietävät. Nyt on se vaihe, jolloin tuntuu hyvältä muiden nähdä hyllyilleni. Jokin minussa samalla kapinoi, tahtoo tehdä niitä tekoja jolloin puoli elämää sitten tein eroa vanhempiini ja ikätovereihini. Leikkaisinko tulevalla kampaajakäynnilläni yhtä hurjan tukan kuin joskus silloin, aikuinen hillitty polkka tuntuu nyt niin väärältä. Painaisinko itselleni surupuseron, koska halauan kaikkien tietävän, miltä minusta tuntuu. Alleviivaisinko lisää, näyttäisinkö maailmalle keskisormea, etsisin sen oikeaman itseni? Mitä minä olen? Mitä minä haluan olla? Millainen? Miksi?

Hetket joina joutuu luopumaan jostain tärkeästä ovat niitä, jotka kasvattavat meitä. En usko niiden automaattisesti vahvistavan ketään, mutta usein ne pysäyttävät ja laittavat miettimään oleellisia: mennyttä ja tulevaa ja itseämme tässä kieputuksessa. Sitä minä teen nyt, kasaan palikoita uudelleen paikoilleen. Sitä minä olen tehnyt jo pian neljä vuotta. Kaipaan ja haaveilen vielä, uskon salaa unelmiini. En perkele anna periksi. Kyllä tämä tästä.

Tänään rakastan uutta valoa,

ihmisiäni ja eläimiäni.

Rakastan versoja, likaantuvaa ja vetäytyvää lunta, sinisiä taivaita.

Vihreää väkevää teetä,

sanoja, katseita, aavistuksia.

Syliä ja koiran joustavaa juoksua,

lupaa olla hiljaa

sukkahousuja

uusia kenkiä

maailmaa.

Elän.