Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Vuoden surullisin päivä

Likaisten ikkunoiden läpi aurinko kimmeltää timantteina, puut odottavat lehtiään. Pöytäni on täynnä kahvikuppeja, ompelukoneita ja naarmuja, vähän niinkuin minäkin. Olen kaksi viikkoa pelännyt tätä päivää, tiennyt surun saavuttavan minut viimeistään sitten. Ja niin se tekikin.

Aamiaiseksi koira oli kaivanut jostain pienen pöllöpotkupuvun ja vielä pienemmät sukat, ne joita on säästelty ja varjeltu, pidetty unelmien kannattimina. Viikattu asunnosta toiseen mukana, ja raivattu niille sija vaatehuoneiden hyllyltä. Maailmankaikkeus on ehkä nähnyt viestini, mutta yliolkaisesti jättänyt vastaamatta: tilaus vastaanotettu - odottaa lähetystä.

Olen loputtoman surullinen tänään. Itkettää niin, että koira hätääntyy ja tulee nuolemaan. Itkettää niin, että mies ei tiedä mitä tehdä, enkä minäkään. Tähtilapset eivät piirrä kortteja, kukaan ei tuo kahvia sänkyyn eikä kiipeä syliin.

Neljä.


4 kommenttia: