Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


torstai 16. kesäkuuta 2011

Kirjoittamattomat päivät

Olen ollut huono blogaaja taas, laiska ja saamaton. Näin meinasin aloittaa tekstini, mutta vaiensin mieleni. Minä olen vain ollut minä, välillä vähän hiljaisempi. Ensin jäin odottelemaan sitä hetkeä, että saisin koiran kuvat toiselta koneelta jakoon, mutta se ei vieläkään ole onnistunut. Sitten jäin odottamaan sopivaa hetkeä ja rauhaa kirjoittaa, mutta sitäkään ei löytynyt. Mutta nyt minä olen tässä. Kiitos vielä kaikille kommenteista hiljaisuuteni keskellä, arvostan.

Minulla ei ole oikeastaan ollut paljoa sanottavana, siksi vaiennus. Uusi perheenjäsenemme on vaatinut hurjasti huomiota, aikaa ja pitkää pinnaa. Pissaa siellä ja täällä, näykkimistä, seinien syöntiä, kenkien varastelua, remmissä vetämistä, pikkukivien, roskien, nurmikon, puun palasten, ulkoseinien, kaarnan, voikukkien, hyttysten ja oravanraatojen rouskutusta - pentuelämää ja suuria toiveita siitä, että saamme hänestä yhteiskuntakelpoisen otuksen. Välillä jopa stressaan tuosta koipeliinista. Miksi se ei voi tahtoa itse ulos, vaikka pissattaa? Mitä sitten, kun se on niin iso, ettei enää syliin noin vain kaapata ja kanneta kolmannesta kerroksesta puskan juurelle? Meneekö nivelet portaissa? Entä jos se kompuroi? Sattuukohan sillä johonkin? Kasvukipuja? Miten me selvitään jättihauvan murrosiästä? Ei tämän merkkisten pitäisi haukkua tai murista, ollaanko me tehty jotain väärin? Eikö se enää luota meihin? Apua?

Kuukauden elämä on pyörinyt pennun ympärillä. Hän kasvaa silmissä ja välillä sitä unohtaa, että Arttu on todellakin vasta pentu, kun painoa on jo 13 kg ja säkääkin niin, ettei enää keittiön tuolien alta mahduta. Onhan se vielä pieni. En sen vielä tarvitsekaan osata kulkea koko aikaa remmissä, tai aina muistaa tulla kutsusta tai pitää huomiota yllä. Mutta niitä opettelemme päivittäin ja kasvamme yhdessä.










Hurjaa, kuinka paljon tuo pieni nelijalkainen on meitä ja eloamme muuttanut. Välillä mietin, että tätäkö se on sitten lapsen kanssa? Ei enää ikinä vapaa? Ei enää koskaan kahdestaan? Sitä, ja vielä paljon enemmän. Eilen ajatusketjun lopulla ajattelin, että taitaa adoptio jäädä, jos biologisia ei tule. Tuossa koirassa on tarpeeksi. Mutta sitten muistin taas miettiä pidemmälle. Nähdä meidät perheenä, kokonaisuutena ja jätin vielä oven a-maahan raolleen. Toivon silti, että sieltä meidän ei tarvitse kulkea.

Arttu on tuonut meille muassaan lapsiajattelemattomuuden. On jopa saattanut mennä päiviä, jolloin en ole miettinyt, surrut enkä kaivannut raskautta, ensimmäistä kertaa vuosiin. Tiistaina täytin 32. Aika kulkee vääjäämättömästi eteenpäin. Ihmiset ympärilläni kasvavat ja vanehevat, nimeävät lapsiaan ja synnyttävät niitä lisää. Minä niin toivon, että pian mekin saamme liittyä heihin.

Maailma, heijaa meitä sylissäsi, kanna rakkautemme kaikkialle. Anna haaveidemme lentää luoksemme, sillä me olemme yhtä, niin kuin maa ja taivas. Minun lapseni olkoon jo minussa.

Rakastan.





Edit osasi käydä lisäämässä kuvan.

6 kommenttia:

  1. Voi koiravauvaa <3 Itse pyörittelin vähän samoja ajatuksia kun tää nuorin koira tuli maaliskuussa. Silläkin oli jo ikää 5kk silloin. Mutta silti tuntui (vaikka oli jo 4 koira) ettei mitään osaa tehdä oikein. Mutta joskus sitä pitää kadottaa ajatusten punainen lanka että saa se uudelleen löydettyä :) Aurinkoisia ja vauhdikkaita kesäisiä päiviä sinne <3

    VastaaPoista
  2. Korjauksena tuohon ylläolevaan, että tää on miun neljäs koira jo (ei siis kotona ennestää neljää koiraa :P )

    VastaaPoista
  3. Hyvä tietää, että muillakin on samoja ajatuksia ja tunteita. Arttu on meidän ensimmäinen yhteinen koira, kumpikin on lapsena kasvanut koiraperheessä, mutta mulla ei ole mitään mielikuvaa pentuvaiheesta ennestään ja miehen dobermanni on ollut ihan eri koulutettava kun tämmöinen putkinäköinen herkkis skottipoika. Mutta eiköhän tämä tästä, positiivista vahvistamista ja silleen. Toimii, jos pentu vain jaksaa huomioida kiitokset :)

    VastaaPoista
  4. "Välillä mietin, että tätäkö se on sitten lapsen kanssa? Ei enää ikinä vapaa? Ei enää koskaan kahdestaan?"

    Voin sanoa lapsikokemuksella, että sitä se on. :) Välillä ärsytykseen ja vihaan saakka, tai ahdistukseen siitä että ei voi tehdä ja mennä miten huvittaa.

    Silti enimmäkseen on sekä koiranpentu, että vauvakin vaan söpö ja ihana. Arttu vaikuttaa ihanalta kaverilta. <3

    Ja ai niin:
    May your heart lift like the sun, and may you shine. May your work, and play, and joy, and love, your practice and your rest, be illuminated by the radiance that blesses us from sky.
    Siunattua kesäpäivänseisausta, vaikkakin hiukan myöhässä.

    VastaaPoista
  5. Green Turtle: niin on, tuolla koiralla on kauniin kauniit silmät!

    A: Samoja tunteita täälläkin. Ja varmaan tulee olemaan vauvankin kanssa joskus. Ja siinä ohessa kuitenkin suuri rakkaus, joka ei tahdo muuttaa mitään. Kauneutta teille!

    VastaaPoista