Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


torstai 19. elokuuta 2010

Kissailua ja talvivarastoja

Parvekkeella on syksy. Matto tuoksuu haalistuneesti mäntysuovalta, tuuli on puskenut lasien rakosista männyn siemeniä lattialle. Pihlaja notkuu punaisena ja ilma on vain erilainen. En ole pitkään aikaan ollut näin kissana, hakeutunut kerimään lämpöisiin paikkoihin ja hyristellyt laiskuudessa. Kahvikin on kylmää ja pahaa, mutta juon sen silti. Taikamukin pöllö iskee silmää.

Nyt minä olen hereillä, vajaan kolmen tunnin aamupäiväunien jälkeen. Kehoni levon tarve on uskomaton, toivon, että tämä ei enteile pitkän pimeän talven väsymystä. Vakaasti olen laittanut korvavalon harkintaan, sillä toivon pysyväni opiskeluvireisenä läpi loskan ja pakkaskausien. Jos saisin valita, niin pitäisin kesän jatkuvasti, pohjoisen valkeat yöt tekevät vain niin hyvää. Valon tarpeeni on valtava.

En osaa oikein tarttua mihinkään. Haahuan ympäriinsä saamatta tavaroita paikoilleen, en saa tulostettua tarvitsemiani enkä tehtyä graduani. Silti kaikki on hyvin, ei varjoista huutelevaa velvollisuudentuntoa eikä nilkkoja nakertavaa syyllisyyttä. Edes Facebookin uudet vauvauutiset eivät ole saaneet minua tolaltaan, vaan tunnen pelkkää aitoa onnea kaikkien uusien raskauksien ja vauvojen johdosta. Maanantaina lapsuudenystäväni virallisti odotuksensa, eilen ensirakkauteni sai pojan ja tänään jo joskus mainittu teinivuosieni jalkapalloilijaystäväni kertoi uudesta raskaudestaan. Nämä kaikki olen jo tiennyt edeltä, aavistanut statuksien hymyistä, sydämistä ja sanattomista viittaukista. Minulla on vainu. Näiden kahden vuoden aikana olen oppinut lukemaan ihmisiä uudella tavalla, katsomaan sillä silmällä. Nytkin joku minussa kihisee erään läheiseni julkilausumatonta raskautta. Tähän mennessä olen ollut aina oikeassa.

Laitoin miehelleni viestin ja houkuttelin hänet rannalle töiden jälkeen. Tahdon haistella merta, kuvata vettä ja kasveja talven varalle. Haluan kävellä hiekassa, uittaa varpaitani viilenevässä vedessä, ehkä jopa kahlata kivellemme. Vasta huomenna ryhdistäydyn, vaikka minun ei sittenkään tarvitse töihin. Soitto pomolleni toi ylimääräisen vapaapäivän, sillä hän ei tiennyt minne minut laittaisi. Hyvä, koska minulla on jo valmiiksi monta paikkaa, jossa voin olla. Ja niin, huvittavinta lienee kai, että olen ensi viikolla neljä työpäivääni vuorolla, jonka työaika alkaa vasta kahdeksalta. Olen monta viikkoa yrittänyt siirtää rytmiäni siis turhaan, hymyilyttää. Kaikki menee juuri niin kuin pitääkin.

Tämän päivän saldona ja toistaiseksi ainoana saavutuksena pakastettujen punaherukoiden lisäksi talvivarastoissani odottaa nyt monta tuntia afrojumppaa, kotikosmetiikkaa ja pajutöitä kansalaisopistossa, ainoastaan värttinällä kehräämisestä myöhästyin. Surrurrur, sen aika on myöhemmin siis.

Maailmani on kaunis.

Unissakävijä

Eilinen katosi uniin. Yritin nousta 5:30 ja totesin lihasteni huutavan armoa, ei puhettakaan aamu-uinnista. Hieman ihmettelin maailman aikaisuutta ja miehen lähdettyä töihin kömmin takaisin peiton lämpöisyyteen. Muutaman tunnin kuluttua sain itseni siirrettyä yliopistolle tuijottamaan tyhmänä kunnan opetussuunnitelmaa. Päässä ei pyörinyt mitään, halusin vain takaisin kotiin auringon lämmittämään vuoteeseen - uudet kahden tunnin päiväunet. Loppupäivän horrostin, jaksoin tuskin polkea kaupunkiin ja takaisin, tein yksinkertaista ruokaa kovin pitkään. Kahdeksalta vaadin meditaatiota ja sen jälkeen kaaduin sänkyyn takaisin. Tämä aamu tuntuu onneksi erilaiselta, vaikka vieläkin väsyttää.

Toissapäivänä posti toi kirjeen OYS:ta. Loka-marraskuun taitteessa aloitan nenäsumutteet, marraskuun loppupuolella tapahtuu itse koeputkihedelmöitys. Hieman jännittää, eniten ehkä lääkityksen voimakkuus. Inseminaatiot sujuivat todella pienillä Clomifen ja Fostimon -annoksilla, ja kehoni reagoi silti liiankin hyvin lääkkeisiin. Munasoluja kehittyi kolmesta neljään ja niitä jouduttiin punkteeraamaan pois. Pitää vain toivoa, että kaikki sujuu hyvin eikä mitään hyperstimulaatioita synny. Toivottavasti vältyn hurjilta sivuoireiltakin. Eilen soittivat Väestöliitosta ja kysyivät kesäkuisen hoidon tuloksia. Uusista suunnitelmista kuultuaan käskivät pitämään hauskaa ja tekemään kivoja asioita ennen seuraavaa rupeamaa, nauttimaan elämästä. Onko ne hoidot oikeasti niin pahoja?

Ei tästä nyt tule mitään, väsy kirveltää silmissä.
Vielä tänään sallin itseni kulkea onniunissa, huomenna joudun jo töihin.

tiistai 17. elokuuta 2010

Kotiin pyöräillessäni minä tunsin jälleen maan

Väsytetyt jäsenet jaksavat tuskin liikuttaa itseään, raukeus on saartanut minut tähän tuoliin, vakosametin upottavaan pehmeyteen. Aamulla kävin toteamassa huonekalujen siirtelyssä aavistamani lihasteni heikentymisen toteen uudistetun uimahallin kuntosalissa. Sarjapainoni olivat nolostuttavan pieniä verraten joskus olleeseen. Hauiksiakin tein neljällä kilolla, ennen rautaa taittui yli puolet enemmän, hoh. Mutta hei, mitä eilen sanoinkaan menneessä elämisestä? Sain itseni salille, ja se on jo paljon. Tein hienoja aloitussarjoja ja minulla oli kivaa, mikä on enemmän. Nyt minulla on loistava olo, se on tärkeintä.

Sali sinänsä oli sympaattinen, pieni huone täynnä hyviä laitteita ja mukavia pappoja, vaikkakin liian vähän lämmittely- ja venyttelytilaa. Katselin ihaillen erästä äitini ikäistä naista, joka oli huikean kovassa kunnossa, minäkin haluan olla, nyt ja sitten kolmenkymmenen vuoden päästä. Väsymättä hän rutisti ja jaksoi, hymyillen säteilevästi muille treenaajille. Ehkä tuolla tulee käytyä jatkossakin, sillä jotain täytyy tehdä. Fyysinen työni loppuu ja keho alkaa ennen pitkää valittaa heikentyneitä lihaksiaan, ja minä todennäköisesti vielä aiemmin lötkähtänyttä olomuotoani.

Joka kerta liikkuessani yritän muistuttaa itseäni siitä, miksi sen lopulta teen. En näyttääkseni hyvältä, vaan voidakseni hyvin. Enää en taivu verenmakuisiin suorituksiin, vain endorfiinihurinaiseen hauskanpitoon. Venytellessäni rakastan jäykistyneitä lihaksiani, silitelen muhkuroita ja ylimääräisiä, kaikkea sitä mitä olen vuosia tahtonut itsestäni poistaa. Rakastan itseäni vetreäksi, vahvaksi ja jaksavaksi. Muulla ei ole väliä. Minun kehoni on jo kaunis, juuri tällaisena kuin se nyt on.

Kotiin pyöräillessäni minä huomasin tuntevani jälleen maan. Kuinka olen kaivannutkaan tuota tunnetta ja kuinka olen saattanut unohtaa sen? Tunsin kasvattavani vahvat juuret syvälle pinnan alle, maa oli lämmin ja sykkivä, tunsin yhteyden. Annoin energian nousta selkäpiitäni ja kuvittelin muuttuvani suunnattomaksi puuksi. Heijasin tuulessa pyöräilyn rytmiin ja hyräilin.

Eilen yliopistolla imin itseeni aulan seinien keltaisuutta, nautin yksityiskohdista ja lumouduin lattialaattojen saumauksen rytmistä. Tämmöinen minä olin ennen ja olen onnellinen huomatessani, että se kaikki on vielä tallella. Minä hymyilen ja hengitän vapaasti, rakastan hiljaa elämää pakahduttavasti, näen kauneuden kaikkialla. Olen saamassa itseni takaisin. Malttamattomana odotan opiskeluiden alkua ja sitä uutta, jonka olen toivottanut tervetulleeksi elämääni. Kaikki muuttuu, ja se on hyvä.

Valoa!

maanantai 16. elokuuta 2010

Mistä on meidät tehty?

Aamulla ihmettelin muuttunutta maailmaa. Heräsin sieltä, missä vielä eilen rullasi toimistotuoli. Hain unisena vaatteitani kirjahyllystä ja yritin ymmärtää, että niin kuin rakastankin Muumi-sarjakuvia, niin niitä ei voi vetää jalkaan. Hyvin pieni muutos elämässäni sai minut hetkeksi ihan tolaltaan omassa kodissani, vaikka olin itse ollut siirtämässä huonekaluja ja tavaroita aiemmin. Tiesin, missä mikin on, ja silti kehoni kulki omia teitään, käsittämätöntä.

Huoneiden vaihtohässäkkä sai minut konkreettisesti jälleen muistamaan sen, kuinka helposti ajaudumme vanhojen ajatusrakennelmien mukana. Kuinka jäämme kiinni tunteisiin ja asioihin, jotka ovat joskus olleet jotenkin huolimatta siitä, että nyt on vallan toisin. Olemme ohjelmoineet itseemme satoja automaattisia käyttäytymis- ja ajattelumalleja. Sammutan valot huoneesta lähdettyäni silloinkin kun tiedän, että ne pitäisi jättää päälle. Laitan pyöräilykypärän automaattisesti päähäni ulko-ovella, vaikka olisinkin päättänyt kävellä. Aamuni tuntuu ihan ihmeelliseltä ilman vakinettirumbaani.

Pelkään tilanteissa, joissa olen tottunut pelkäämään, toistaiseksi aina ihan turhaan. Huolehdin, vaikka useimmiten asiat ovat menneet hyvin ihan itsestään. Omat stereotypiani ja ennakkokäsitteeni saavat minut pitämään jotain ihmisryhmää jonkinlaisena ilman, että oikeasti tunnen heistä yhtäkään. Mieleni saa minut usein tuntemaan itseni huonoksi, epäonnistuneeksi tai yksinäiseksi, vaikka näin ei todellisuudessa ole. Itsesuojeluvaistoni laittaa minut ottamaan kahdesta vaihtoehdosta myös sen huonomman huomioon, jotta en pettyisi liikaa. Ajattelen raskaaksi tulemisen olevan vaikeaa ja monesti epäreilua, vaikka en tiedä tulevasta, eikä muiden lisääntymisaikataulujen pitäisi vaikuttaa minun elämääni.

Tarkkailemalla ajatusmallejamme voimme ymmärtää sen, mistä olemme luoneet itsemme ja oman elämämme. Kuinka pitkään annamme lapsuuden kokemusten pitää meitä otteessaan? Milloin olemme valmiit päästämään irti negatiivisista ajatuksistamme, niistä jotka saavat meidät uskomaan ettemme pysty, kelpaa tai voi? Entä jos antaisimme mahdollisuuden, sallisimme elämämiemme täydellistyä haluamallamme tavalla, uskoisimme itseemme ja muutokseen, haaveisiimme. Meidän tulee vain uskaltaa ajatella toisin, luottaa siihen, että kaikki on juuri nyt ja tulevassa mitä parhain.

Tiedän, että minusta tuskin koskaan tulee uutta Idols-tähteä, mutta voin silti jälleen opetella nauttimaan laulamisesta. Liki kahden vuoden jälkeen en ole vieläkään äiti, mutta vuoden päästä voin jo olla. Graduni ei ole valmistunut viidessä vuodessa, mutta puolen vuoden sisällä se on jo tehty. En enää anna mieleni uskotella minulle muuta, viekotella menneeseen ja tehdä asioista hankalampia, kuin ne ovatkaan. Valitsen sen, mitä (aion olla) olen nyt, enkä sitä, mitä olen ollut. Aion elää ja nauttia keskeneräisyydestäni, matkalla olosta ja tästä hetkestä. Hymyän.




Mieti, mitä sanot, ymmärrä, mitä ajattelet.

torstai 12. elokuuta 2010

Hetkiessä uintia ja arkistopuuroa

Tänään minä uin. Venytin uimalakin päähäni ja näytin hassulta. Kiemurtelin speedoihini ja kävelin eläkeläisten lomaan, ohi vesijuoksijoiden ja uimavalvojien, etsin yksinäisen tilan. Astelin portaat matalaan veteen, värähdin sen muistamatonta viileyttä ja upotin kehoni turkoosiin. Kloori kutitti sieraimissa.

Hetkessä olin omassa maailmassani, siinä missä olen vain minä ja hengitys, rytminen liike ja veden vastus. Katselin valon taittumista altaan pohjasta, sukelsin koskettamaan kaakeileiden kultaisia illuusioita, liu'uin ja hymyilin. Kuvittelin itselleni suomupeitteen, kauniin välkehtivän panssarin ja tunsin ikiaikaista yhteyttä johonkin.

Minä vain uin, en kovaa enkä tavoitteellisesti, leikkien. Minulla oli kaikki aika maailmassa. Tunnustelin veden lipumista ohitseni, potkujeni voimaa ja kehoani, se muisti. Välillä suljin silmäni ja kuvittelin seuraavani suurta, kaunista kilpikonnaa, uivani 25 metrin altaita suuremmassa vedessä, rajattomuudessa. Hallin muut käyttäjät ja kaikuva melu katosivat, minun transsini. Tein päivääni rauhan ja onnen.

Tyyneys seurasi minua arkistoihin, kahlasin lukuisia dokumenttejä, luin olleita opetussuunnitelmia ja ihmettelin lukujärjestyksiä. Kansakoulussa tytöt opettelivat vuonna 1959 VIII -luokalla lastenhoitoa ja ruokatavaraoppia, vain pojilla oli biologiaa ja ammattipiirrustusta. Niinkö selvästi kasvatus on ollut sukupuolistavaa tuolloin? Onneksi nykyään maailma on toisenlainen.

Käsinkirjoitetut paperit houkuttelivat tyypittelemään ja personoimaan minulle tuntemattomia nimiä, loin kasvoja ja tapoja, huvittelin. Ihailin mustekynien tasaista jälkeä, ei roiskeita eikä tuhruja. Kunnes iltapäivästä väsyin ja kyllästyin, turruin toistuviin lukuihin enkä ole edes varma, kertovatko ne mitään lopulta. Paperit puuroutuivat byrokraattien vaatimuksiksi, näin vain valtavasti työtä kaikessa. Onneksi tämä vaihe ei ole loputon.

Puhelu pomolleni paljasti, että minun ei tarvitse vielä ensi viikolla töihin, paitsi ehkä yhtenä päivänä. Rytmilläni ei siis ole vielä kiire, tällä vauhdilla ennätän opettaa itseni jälleen olleeseen. Luotan siihen, että aivoni muistavat, olenhan kuusi vuotta herännyt liian varhain. Eilen väsyin jo ennen yhdeksää, se lupaa hyvää. Aamulla lämpömittari piippasi varmat lukemat ovulaatiolle, ehkä ennätimme.

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Uutta ja vanhaa - hei sisko, tahdon lentää!

Illalla kaivoin uimapuvun kaapin perimmäisestä nurkasta ja tomutin uimalakkini, pakkasin sievästi pyyhkeen ja pesuaineen odottamaan aamua. Kellon nakuttaessa minua hereille totesin kurkkuni olevan kipeä, käänsin kylkeä ja torkahdin vielä hetkeksi. Aamu-uinnin sijaan pääsin kuitenkin puolta tuntia aiemmin ylös kuin eilen, mikä on jo oikein hyvin.

Yöllä joku salainen prepaidaaja soitti puhelimeeni ja tokkurassa vastattuani hän totesi minun olevan väärän henkilön. Sitten puhelin soi uudestaan, en vastannut. Hetken päästä tuli viesti ja toinenkin - Kuka siel o? Oliko se X? Vaivaantumatta vastaamaan laitoin puhelimen kiinni ja aamulla tarkistin tilanteen: kaksi vastaamatonta puhelua ja yksi tekstari - Haloo? Melkein olisi tehnyt mieli soittaa hänelle takaisin kuudelta ja tapakouluttaa, mutta päätin antaa olla. Eiköhän maailma opeta.

Eilen ovulaatiotestiin ilmestyi kaksi yhtä vahvaa viivaa ja päätimme pidättäytyä tähän päivään. Tänään aamulämpö oli jo kohonnut melkein niihin rajoihin, jotka normaalisti kertovat jo irronneesta munasolusta. Ei ole totta, ajattelin. Toivottavasti kehoni ei kirinyt ohitsemme. Tilanne melkein huvittaa, juuri kun olen pyöritellyt luovuttamisajatuksia päässäni, päättäisi hormonitoimintani ottaa ohjat johtimiinsa ja plupsauttaa munasolun ennen aikojaan kulkuun. Juuri kun olen pohtinut vetovoiman lakia ja yrittänyt päättää siitä, mihin uskon, loistavaa synkronointia.

Niin, olen ennekin todennut kuinka kaikki oli joskus niin selvää. Minun ei tarvinnut kyseenalaistaa maailmankuvaani, uskoani henkiseen kasvuun, värähtelyihin, mestareihin, enkeleihin, magiaan tai vetovoiman lakiinkaan. Minä tiesin, että ne ovat ja toimivat. Keskenemenoni muutti kaiken, tyhjensi kohtuni lisäksi myös uskoni hyvään ja kauniiseen. Tunsin, että universumi jätti minut yksin, enkelit liihottelivat taajuuksissaan ja mestarit omissa korkeuksissaan. Mikään selitys ei vienyt pois kipuani.

Vihasin jumalaa ja itseäni, sitä että hän olisi tahtonut minulle tämän kokemuksen tai sitä, että olisin itse vetänyt sen pelollani puoleeni. Että olisin sielutasolla ennen maahan syntymistäni valinnut kokevani tämän tässä elämässäni, tai että joku menneissä elämistäni estäisi minua saamasta lasta. Vihasin korkeampaa tarkoitusta ja kaiken epäreiluutta. Vihasin niin kovaa, että minun ei enää tarvitse.

Vähitellen olen alkanut rakentaa maailmaani uudestaan, arvioimaan olleita totuuksiani ja toisaalta myös nykyistä epävarmuuttani kaikkeuden rakentumisesta. Pidän tästä tilasta, siitä että kaikki elää ja muuttuu, totuuteni eivät ole pysyviä eivätkä ehdottomia. Voin itse uudelleen valita sen, mihin uskon, millaisen maailman luon ajatuksillani itselleni. Pitkästä aikaa koen olevani matkalla, avautumassa jälleen elämälle. Hei sisko, tahtoisin lentää!



Vanhasta blogistani löysin runoni kolmen vuoden takaa. Ehkä se sopii tähän.



Tulkaa Atlantiksen sisaret
uidaan menneille maille
kuljetaan tuosta portista
niin kuin ennen
minun maljani on täysi
minun mieleni teidän pukunne
hopeisten kylkienne loimu
hiusteni välkkeessä

Tulkaa Atlantiksen sisaret
uidaan kilpaa kotiin
katsotaan unia
ajan annettua periksi
lintujen lennettyä lahtien yli
auringon noustua rintojenne takaa
ei ole muulla väliä
ykseydessä pyhän laulu.

Tulkaa Atlantiksen sisaret
rakennetaan linnoja metsiin
on aika pukea vaatteet ylle
jakaantua kaikkialle
kutsua kelloin kauhut
viedä pelot, tuoda mesi
ei ole mitään
mitä emme saata
sillä meidän on elämä.

tiistai 10. elokuuta 2010

Korvavaloa ja aamukankeutta

Tämä aamu on hiljaista hyrinää, laiskoja liikkeitä, kardemummakahvia, ajatuksia siitä mitä olisi hyvä tehdä. Olisi hyvä, jos zumbaisin hieman itsekseni tai jos menisin uimaan uudelleen avattuun lähihalliini. Olisi vielä parempi, jos nyt heti soittaisin opetusviraston tädille gradumateriaaleista, ja olisi ihan loistavaa, jos polkisin yliopistolle ja tekisin vimmatusti lopputyötäni koko päivän. Mutta tässäkin on oikein hyvä, sohvan maanvärisessä sylissä, naapurin imurin kolinassa, onnellisessa kotoisuudessani ja puoliunissani.

Eilinen juoksu painaa hieman jaloissa, joten siirrän treenailut huomiseen. Keskiviikkoisin ensimmäinen vesijumppakin on jo 6.30, mikä loistavin syy saada itsensä aiemmin vuoteesta ylös. Edelleen pyrin heräämään viimeistään seitsemältä, mutta tänäänkin olisin voinut kaivautua peittooni vielä pitkäksi aikaa. Iltaisin väsyn aikaisin ja eilisessä meditaatiossa livahdin unen rajapintaan ennen aikojani. Huomenna on pakko kampeutua ylös aiemmin, maanantai ja 5:15 lähenee kurjaa vauhtia. Tämä huvittaa minua suuresti; aikaiset herätykset eivät ole juuri koskaan olleet minulle ongelma. Tässä minä istun ja valitan, aivan kuten ne jotkut FB:n statuksissaan, ne keitä minä mielessäni kehotin aikuistumaan. Hah, asiat palaavat luoksesi, niinkuin sanotaan.

Niin myös korvavalohoito. Taannoin yritin etsiä siitä netistä tietoa terapeuttini hehkuttaessa laitteen toimivuutta jollain asiakkaallaan ja tutkimustulosten luvatessa hyvää. Google ei silloin löytänyt aiheesta mitään ja unohdin koko jutun, kunnes eilen törmäsin vekottimeen uudestaan. Koska talven pimeys on minulle ihan diagnosoitukin ongelma, niin olen valmis kokeilemaan liki kaikkea kaamosväsymyksen taltuttajia ja kiinnostuin suuresti tästäkin. Kirkasvalolamppu on ihan ok, joskin sen edessä pitäisi nököttää pari tuntia puolen metrin etäisyydellä. Korvavalolle riittäisi 6-12 minuuttia päiväannokseksi ja laite näyttää mp3-soittimelta. Sitä voisi siis käyttää vaikka lenkillä. Toisaalta härpäkettä on tietääkseni tutkittu vain yksi talvi ja jotenkin ajatus aivojen valaisemisesta epäilyttää luontaisesti. Voiko siitä olla jotain haittaa? 185 euroa on myös aika paljon mutta maksettavissa väsyttömästä talvesta. Hmm. 

Enää en voi vitkuttaa itseäni pidempään, on noustava ja soitettava, hipsittävä yliopiston kirjastoon, muistettava miksi minä tämän kaiken teen. Vielä jokusen kymmentä sivua ja sitten olen vapaa.