Välitila

Hiljainen raukeus, kookosöljyllä marinoitu iho, vielä kosteat hiukset. Nojatuoli on nyt niin hyvä, kehoni ei jaksa enää tälle illalle mitään. Ihmettelen flunssan rajamailla, kurkku on kipeä ja kuitenkaan ei, eilen lämmöt kävivät rajan yläpuolella. Väsyttää ja palelee, välillä on huono olo. Alavatsassa joskus kipuilee, tylpästi. Repivä tai terävä olisi jo lupaus johon tarttua.

Silti mieleen livahtaa tuttu kysymys jälleen turhankin usein - voisinko olla, olenko? Järki lyö kylmiä faktoja tiskiin ja tiuskii vanhentuneista munasoluista ja siittiöistä, jarruttaa haaveilijaa minussa. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun kehoni antaisi minun kuvitella olevani raskaana. Näin on melkein joka kuukausi. Ja silti testiin ilmestyy vain yksi viiva.

Kuulostelen, intuitioni ei sano mitään. Ei sitä tuttua viestiä, äiti, minä olen täällä, niinkuin aina aiemmin.
Välitila.

Kp 29/26, dpo 6.

Heräämisiä

Näinä aamuina minä rakastan, ääneti mutta niin paljon, että soluni tuntuvat soivan. Kuuntelen hiljaa hengitystäni, annan katseen kiertää olevassa ja suljen silmäni, katselen sisäisiä kuviani. Annan uuden elämän kasvaa minussa, versota rakkaudesta ja valosta.

En kaipaa nyt juuri muuta, vaikka minussa on valtaisa halu mennä ja kokea maailma. Sama ihmeellinen levottomuus joka saa meidät hakemaan seuraa keväisin, se sama, joka houkuttelee jättämään kaiken ja sukeltamaan kohti tuntematonta. Ja minä rakastan tätä kaipuutakin, sen viekottelua kaukomaille ja seikkailuihin. Ja minä lähdenkin, mutten toisille mantereille, teen matkan itseeni. Annan itseni jälleen muistaa sen, mitä minä olen.

Näinä päivinä minä matkaan bussissa hymyillen, huomioiden ne pienet asiat, joiden kauneutta en ole kuukausiin katsonut: hentojen oksien täydellisyys, sama tiheä verkosto kanssamatkustajien kasvoilla, nauruista ja suruista syntynyt. Juttelen tuntemattomille ja vain seison onnellisena viimassa. Minä elän! Mitä kovemmin tuulee ja mitä enemmän palelen sitä varmemmin tiedän olevani elossa. Aivan kuin jokainen olento vieressäni ja jossain kaukana. Me elämme yhdessä tätä maailmaa ja mielemme kutovat kollektiivisia todellisuuksia. Millaisia, siitä päätämme itse.

Näinä hetkinä saatan välillä ärsyyntyä teknisen työn luokassa koneiden meluun ja kaoottisuuteen, ihmisten epätoivoiseen yritykseen saada apua yhdeltä opettajalta, joka ei millään ennätä. Mutta samalla minä vain olen, seison rauhassa vaneriani silitellen ja odottaen, luottaen siihen, että minun vuoroni tulee. Ja se tulee, eikä sitten ole enää väliä, onko tunnin loppuun 20 vai 120 minuuttia. Vyötiäisjakkarani valmistuu kun sen aika on. Ja me saamme lapsen, sitten kun sen saamme.

Aina hetkittäin, katsellessani ympärilleni näen paljon turhaa ja epäolennaista, tässä kaupungissa, näissä tiloissa, omassa kodissani ja itsessänikin. Mietin, miksi meillä on niin suuri tarve täyttää maailma tavaroilla ja asioilla, miksi ostamme identiteettejä ja välineitä onneen? Miksi haluamme kliinisyyttä, hajuttomuutta ja samalla kemiallisia aromeita, miksi haluamme keinomakeuttaa ja sokerikuorruttaa elämämme? Miksi rakennamme itsestämme kuvaa brändien ja brändittömyyksien avulla? Onko sillä oikeastaan väliä, millaisesta puhelimesta kuulen ystäväni äänen? Hänen sanansa tekevät minut onnelliseksi, ei itse laiteen omistaminen.

Näinä viikkoina kasvatan hiuksiini takaisin omaa väriäni ja tuskailen. Hiusmallini näyttäisi niin paljon paremmalta mielestäni syvän tummana kuin omassa maantiessäni. Minä näyttäisin paremmalta, ajattelen, voimakkaammalta ja graafisemmalta. Nyt näytän vain itseltäni, ehkä vähän lattealta ja valjulta, en mitenkään erikoiselta. Eikä sillä ole lopulta väliä, sillä minä itse tiedän, mitä minä olen. Ja niin tietää jokainen muukin, jolla on aikaa pysähtyä kuuntelemaan ja aistimaan.

Yritän muistaa, että kaikkien meikkien ja meikittömyyksien, uusien ja kierrätettyjen, puhtaiden ja likaisten takana on lopulta itse ihminen - paljas, täynnä elettyä ja haaveita, ajatuksia, kokemuksia ja totuuksia, elämää. Ja että jokainen meistä on ihan yhtä arvokas, ilmaisimmepa itseämme sitten miten tahansa. Me kaikki elämme.

Tämän kaiken näkeminen ja ymmärtäminen tuntuu hyvältä. Olen niin pitkään käpertynyt itseeni, katsonut suruani, tuskaani, toiveitani ja pyrkimyksiäni lapsitoiveemme sumentamana, että muu maailma on lakannut olemasta totta. Heräilen vähitellen. Nautin pienistä asioista ja näen kauneutta siellä, minkä ohi olen tuhannesti kävellyt. Koen monen epämukavuuden mahdollisuutena nähdä itseni selvemmin. Tiedostaa ja tunnistaa ne ketjut, joilla itseäni kahlitsen.

Luotan jälleen siihen, että kaikki menee kuten pitääkin, ja siihen, että juuri näin on hyvä. Päivät tuntuvat pidemmiltä ja minulla on enemmän aikaa kuin ennen, ehkä siksi etten juokse kaikkea pakoon enkä sulje silmiäni maailmalta.

Gandhi sanoi joskus, että ole se muutos, jonka haluat tapahtuvan. Valitsen, että olen.

Kohti uutta

Kontrollissa näytti hyvältä, vasemmassa munasarjassa oli edelleen kaksi rakkulaa, mutta nyt ne olivat kooltaan normaaleita, ei enää mitään hirviömäisiä pienen appelsiinin vasteita, siis yhteensä. Oikeallakin oli useampia pieniä munasoluja tulollaan, eli ovulaatiota ei ole vielä ollut. Tänään aamulla testiin ilmestyi hyvin vahva viiva, joten hormonitoiminta ainakin käynnistelee itseään. Raskautta lienee turha odotella vielä tästä kierrosta kuitenkaan, jos nuo kaksi isompaa munasolua ovat niitä viimekierron jättimöllyköistä kutistuneita jäämiä ja siten luultavimmin toimintakelvottomia, otaksun.

Samalla reissulla sain siirrettyä IVF:n aloitusta maalis-huhtikuulle ja päädyimme lääkärin kanssa vaihtamaan hoitomuodon lyhyemmällä kaavalla toteutettavaksi, juurikin sen vuoksi että munasarjani näyttävät kovin aktiivisilta ja vaste hormonilääkitykselleni on ollut turhankin hyvä. Lyhemmässä hoidossa haittavaikutukset ovat pienemmät, ja pääsen vähemmillä lääkkeillä - olen enemmän kuin tyytyväinen. Vasta eilen itsekseni mietin loikkaamista takaisin Väestöliiton asiakkaaksi juurikin tämän kevyemmän hoitomenetelmän vuoksi, nyt kun rahatilanteemmekin sen sallisi. Olin ymmärtänyt, että lyhyempää hoitoa ei edes OYS:ssa toteutettaisi, hienoa siis näin.

Kävin viikko sitten energiahoidossa miehellä, joka on myös erikoistunut kiinalaiseen lääketieteeseen ja akupunktioon. Juttelin hänelle tilanteestamme ja hän kertoi hoitaneensa lapsettomuus- ja raskauspotilaita menestyksellisesti akupunktiolla. Ajattelin vielä ennen hedelmöityshoitoja antaa mahdollisuuden pehmeimmille vaihtoehdoille. Ainakin hänen energiahoitonsa on tehnyt minussa ihmeitä, en ole pitkään aikaan voinut näin hyvin. Olen valtavan kiitollinen ja onnellinen elämästä ja kaikesta siitä, mitä se on eteeni tuonut. Alan vähitellen oivaltaa tämän prosessin merkitystä kasvulleni, sydämeni on jälleen auki. Nyt on uuden aika.

Palautumista ja hyväksyntää

Tämä aamu on minun. Kardemummakahvi tuoksuu viekottelevalle ja huurteisina hohkaavien puiden kylmyys ei yllä vilttini sisään. Lattiat ovat kaoottiset projektieni vimmasta, mutta hei, minä elän! Mahdollinen tuleva ovulaatio kutkuttelee vatsanpohjassa ja hyrisyttää. Mieli on keväisen levoton ja kaipaava.

Kahden tunnin päästä on fysiikkaa ja kemiaa, sitten teknistä. Nukuin yöni levottomasti, stressaan etukäteen liimalevyn tekoa, hölmöä. Ehkä sitä enemmän minua jännittää pienoismallini esittely muille, kummallista. Opiskelu näyttää minulle sisäisen täydellisyyksiin tavoittelijani jälleen, mutta osaan suhtautua häneen entistä lempeämmin. Kuulkaas toverit, minä voin nykyisin oikein hyvin.

Viikot vievät minua opiskelupäivästä toiseen ja nautin kaikesta uudesta - tiedosta, taidoista ja ihmisistä, hetkistä luennoilla ja etenkin niiden välissä. Kaiken sosiaalisen tohinan lomassa olen löytänyt itseni ja hyväksynnän, käynyt loistavassa energiahoidossa ja meditoinut oivalluksia. Juuri nyt on hyvä. En tarvitse mitään muuta enkä kaipaakaan. Jopa fanaattinen raskautumisen tarpeeni on lieventynyt. Pieni saa tulla kun on tullakseen, ja jos ei tule, niin sitten ei. Meillä on elämä ilman häntäkin, erilainen mutta silti täysi ja hyvä.

Ymmärrän, kuinka hienoa lopulta onkaan, että kehoni hormonitoiminta ei juuri nyt toimi vanhalla kaavallaan säntillisen ajallisesti, se antaa meille samalla aikaa toipua ja sopeutua keskenemenon jälkeiseen maailmaamme. Silti ovulaatiotestien vahvistuvat viivat saavat minut tyytyväiseksi, jotain tapahtuu sittenkin, vaikkakin kymmenen päivää myöhässä. Alan palautua. Toivon kovasti, että huomisessa konrollissa kysta on kadonnut omille teilleen. Hieman jännittää ja pelottaakin, ikävä paineen tunne vasemmassa nivusessa lupaa muuta.

Muiden raskaudet ja puheet niistä olen ottanut tyynen rauhallisesti, jopa iloiten. Olen myös tullut kaapista lapsettomuuden ja keskenmenojen kanssa muutamille luokkatovereilleni, ja se helpottaa elämää. Saan olla avoimesti sitä mitä olen, ja toiset osaavat ehkä hieman varoa, hyvä.

Tilanneraportti

Menkat tuli ja meni, niukimmat ja kivuttomimmat vuosiin. Raskaustesti näytti tänäänkin 1-2 viikkoa raskaana, en kai voi olla? Kun jos ne munasolut ovat siellä kystailemassa? Ohjeen mukaan kystat voivat aiheuttaa virheellisiä positiivisia tuloksia, eli se on siellä vielä? Minä kun toivoin kaiken normalisoituvan menkkojen myötä. Tänään pissanäyte labraan, ehkä ne haluavat taas tutkia minua lisää. Mör.

Kärsimätön odotus

Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen odotan menkkoja. Saisivat tulla jo, ei mitään merkkiä kehossa siitä, että kolkuttelisivat ovella. Maanantaina oli viisi viikkoa keskenemenosta, Clearblue näytti vielä 1-2 viikkoa raskaana - en ole.

Viime viikon torstaina kävin jälkitarkastusultrassa yksityisellä ja kohtu oli tyhjä. Vasemmassa munasarjassa sen sijaan köllötteli kaksi yli-isoa munasolua, jotka eivät olleet irronneet - toiminnallinen kysta, todennäköisesti. Kaiken pitäisi palautua ennalleen menkkojen myötä, mutta uusi kystakontrolli on joulukuun alussa, ennen ajateltuja hoitoja. En tiedä, olenko niihinkään valmis. Toimi keho toimi! Ärsytys.

Kohti uutta

Aamuni tuntuvan nykyisin loppuvan kesken, en ennätä päivittää blogiani niin kuin tahtoisin. Iltaisin minulla olisi aikaa, mutta jotenkin en vain osaa - aamujen tyhjyys antaa tilaa olla läsnä, tunnistaa ja tavoittaa mitä minulle kuuluu. Toisaalta on ollut hyvä olla hiljaa, vellomatta ja pyörimättä olleissa. Tänään varastan hetken luennolta, annan ruuviliitosten ja puunsyiden valua ohitseni, teknisten piirrustusten aika on toiste

Jotain on tapahtunut. Mieleni on antanut periksi tyyneydelle ja hyväksynnälle, haikea suru ja ikävä möyryävät enää haaleina minussa. On ihan hyvä olla, tämä osa elämääni on nyt näin. Eilen kekrinä sytytin kynttilät lapsilleni, istuin hiljaa ja katselin liekkejä, astioissa lammikoiksi sulavaa steariinia. Kuuma massa levisi hallitsemattomasti lasissa ja mietin elämää. Sitähän se on, vapaata vellomista jossain rajoissa. Toisten kupit ovat laakeammat kuin toisten, toisten syvemmät. Silti sydän on aina keskellä, valaisee tai lepää mustana paikallaan.

Olen miettinyt paljon luovuttamista, sitä tuleeko se hetki joskus kohdallemme. Päättäisimme, että emme enää yritä ja jatkamme elämäämme pysyvästi lapsettomina. En tiedä, enkä tahdo päästää vielä niin irti tästä unelmastamme. Välillä tuntuu, ihan kuin he olisivat jo tässä. Juoksisivat helmoissa ja puhuisivat meille. Ihmekö tuo, niin pitkään olemme heistä haaveilleet, luoneet tosiksi ja osaksi elämäämme. Irrottaminen tuntuu väärältä.

Tänään posti toi odottamattoman kirjeen OYS:sta, uudet hoitoajat oli kirjattu sarakkeisiinsa. Tammikuussa alottaisin sumutteet. Näin pian, oli ensimmäinen reaktioni. Siihenhän ei ole kuin kaksi kuukautta. Keskellä ensimmäistä opetusharjoittluani. Ehkä olemme valmiit ja universumi on tällä kertaa kanssamme samaa mieltä. Sylimme on avoin onnen tulla.