Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


perjantai 3. joulukuuta 2010

Heräämisiä

Näinä aamuina minä rakastan, ääneti mutta niin paljon, että soluni tuntuvat soivan. Kuuntelen hiljaa hengitystäni, annan katseen kiertää olevassa ja suljen silmäni, katselen sisäisiä kuviani. Annan uuden elämän kasvaa minussa, versota rakkaudesta ja valosta.

En kaipaa nyt juuri muuta, vaikka minussa on valtaisa halu mennä ja kokea maailma. Sama ihmeellinen levottomuus joka saa meidät hakemaan seuraa keväisin, se sama, joka houkuttelee jättämään kaiken ja sukeltamaan kohti tuntematonta. Ja minä rakastan tätä kaipuutakin, sen viekottelua kaukomaille ja seikkailuihin. Ja minä lähdenkin, mutten toisille mantereille, teen matkan itseeni. Annan itseni jälleen muistaa sen, mitä minä olen.

Näinä päivinä minä matkaan bussissa hymyillen, huomioiden ne pienet asiat, joiden kauneutta en ole kuukausiin katsonut: hentojen oksien täydellisyys, sama tiheä verkosto kanssamatkustajien kasvoilla, nauruista ja suruista syntynyt. Juttelen tuntemattomille ja vain seison onnellisena viimassa. Minä elän! Mitä kovemmin tuulee ja mitä enemmän palelen sitä varmemmin tiedän olevani elossa. Aivan kuin jokainen olento vieressäni ja jossain kaukana. Me elämme yhdessä tätä maailmaa ja mielemme kutovat kollektiivisia todellisuuksia. Millaisia, siitä päätämme itse.

Näinä hetkinä saatan välillä ärsyyntyä teknisen työn luokassa koneiden meluun ja kaoottisuuteen, ihmisten epätoivoiseen yritykseen saada apua yhdeltä opettajalta, joka ei millään ennätä. Mutta samalla minä vain olen, seison rauhassa vaneriani silitellen ja odottaen, luottaen siihen, että minun vuoroni tulee. Ja se tulee, eikä sitten ole enää väliä, onko tunnin loppuun 20 vai 120 minuuttia. Vyötiäisjakkarani valmistuu kun sen aika on. Ja me saamme lapsen, sitten kun sen saamme.

Aina hetkittäin, katsellessani ympärilleni näen paljon turhaa ja epäolennaista, tässä kaupungissa, näissä tiloissa, omassa kodissani ja itsessänikin. Mietin, miksi meillä on niin suuri tarve täyttää maailma tavaroilla ja asioilla, miksi ostamme identiteettejä ja välineitä onneen? Miksi haluamme kliinisyyttä, hajuttomuutta ja samalla kemiallisia aromeita, miksi haluamme keinomakeuttaa ja sokerikuorruttaa elämämme? Miksi rakennamme itsestämme kuvaa brändien ja brändittömyyksien avulla? Onko sillä oikeastaan väliä, millaisesta puhelimesta kuulen ystäväni äänen? Hänen sanansa tekevät minut onnelliseksi, ei itse laiteen omistaminen.

Näinä viikkoina kasvatan hiuksiini takaisin omaa väriäni ja tuskailen. Hiusmallini näyttäisi niin paljon paremmalta mielestäni syvän tummana kuin omassa maantiessäni. Minä näyttäisin paremmalta, ajattelen, voimakkaammalta ja graafisemmalta. Nyt näytän vain itseltäni, ehkä vähän lattealta ja valjulta, en mitenkään erikoiselta. Eikä sillä ole lopulta väliä, sillä minä itse tiedän, mitä minä olen. Ja niin tietää jokainen muukin, jolla on aikaa pysähtyä kuuntelemaan ja aistimaan.

Yritän muistaa, että kaikkien meikkien ja meikittömyyksien, uusien ja kierrätettyjen, puhtaiden ja likaisten takana on lopulta itse ihminen - paljas, täynnä elettyä ja haaveita, ajatuksia, kokemuksia ja totuuksia, elämää. Ja että jokainen meistä on ihan yhtä arvokas, ilmaisimmepa itseämme sitten miten tahansa. Me kaikki elämme.

Tämän kaiken näkeminen ja ymmärtäminen tuntuu hyvältä. Olen niin pitkään käpertynyt itseeni, katsonut suruani, tuskaani, toiveitani ja pyrkimyksiäni lapsitoiveemme sumentamana, että muu maailma on lakannut olemasta totta. Heräilen vähitellen. Nautin pienistä asioista ja näen kauneutta siellä, minkä ohi olen tuhannesti kävellyt. Koen monen epämukavuuden mahdollisuutena nähdä itseni selvemmin. Tiedostaa ja tunnistaa ne ketjut, joilla itseäni kahlitsen.

Luotan jälleen siihen, että kaikki menee kuten pitääkin, ja siihen, että juuri näin on hyvä. Päivät tuntuvat pidemmiltä ja minulla on enemmän aikaa kuin ennen, ehkä siksi etten juokse kaikkea pakoon enkä sulje silmiäni maailmalta.

Gandhi sanoi joskus, että ole se muutos, jonka haluat tapahtuvan. Valitsen, että olen.

3 kommenttia:

  1. Mielettömän hyvä kirjoitus! Minäkin kaipaan, jotain, mitä ei ehkä koskaan ollutkaan. Päivänä muutamana sain viestin menneisyydestä ja muistin hetkeksi, kuka olin.

    VastaaPoista
  2. Taas kirjoitat niin valtavan upeasti, että ihan kylmät väreet menivät, kun luin tekstisi. Nyt luin tekstisi jo toistamiseen. Juuri tuo Gandhin sanonta on ollut yksi mun lemppareistani, tosi osuvasti sanottu. Kiitos, että tulit onnittelemaan blogiini raskaudestani, vaikka luulenkin sen uutisen sua satuttavan. Ymmärrän sen, että se sattuu. Se sattuu väkisinkin, vaikka ei haluaisikaan. Muistan ne ajat ja tunteet kyllä itsekin yhä. Voi kumpa tulisit perässäni pian <3

    Mulla lukee muuten tuolla sun blogin päivityksessä sellainen otkikko, kuin "Ääripäästä", mutta itse tekstiä ei näy..?

    VastaaPoista
  3. Kiitos!

    Jotenkin nyt on helppo ottaa vastaan muiden raskaudet ja pian syntyvät lapset, on helppo onnitella vilpittömästi ja toivoa kaikkein parasta. Koen olevani se Unina, joka olen ollut ja jota pohjimmiltani olen, ilman tätä lapsihaaveilurumbaa. Ehkä olen jollain tavalla päästänyt irti ja luotan tulevaan. Mutta tulee varmasti niitä hetkiä, jolloin kaikki kaatuu niskaan ja tekee kipeää, niidenkin aika on sitten kuin on.

    Kirjoitin ääripää-tekstin, mutta en pitänyt siitä - niinpä poistin postauksen. Harmillista, että se jäi kummittelemaan.

    VastaaPoista