Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


tiistai 3. huhtikuuta 2012

Minuuksia

Viime viikon päättömän juoksun jälkeen olen nukkunut. Lauantain kolmet päiväunet palauttivat minut uomaani, tasaiseen olemisen tilaan jossa ei ole liian kiire eikä liikaa aikaa. Pieni stressi kiirehtii kantapäillä, muistuttaa tekemättömistä ja tykyttää mieltä niinä rauhallisina hetkinä, jolloin olisi vain kahvini aika. En ole antanut periksi, ja mokoma kasvattaa kokoaan tullakseen huomatuksi, kiukkuaa lapsen tavoin. Teen raportit, hakemukset ja silmukoinnit, ihan heti kun jaksan, nyt en.

Se että en saa asioita tehtyä kertoo epätasapainosta, muistuttaa ajasta jolloin kävin terapiassa 120 kertaa. Hieman pelkään, olenko palaamassa pisteeseen, jonka luulin jo ohittaneeni. En itkeskele jatkuvasti, jaksan nousta sängystä, voin olla ihan hyvin yksin. Kyllä tämä tästä. Osaan armahtaa ja asettaa riman tarvittaessa lähemmäksi maata. Tiedän, että jos puhun ääneen näitä sanoja, niin muut ymmärtävät ja tulevat vastaan väheksymättä.

Olen alkanut puhua keskenmenosta. Kertonut opiskelukavereille historiastamme, harjoittelunohjaajani ja pari opettajaakin tietävät. Nyt on se vaihe, jolloin tuntuu hyvältä muiden nähdä hyllyilleni. Jokin minussa samalla kapinoi, tahtoo tehdä niitä tekoja jolloin puoli elämää sitten tein eroa vanhempiini ja ikätovereihini. Leikkaisinko tulevalla kampaajakäynnilläni yhtä hurjan tukan kuin joskus silloin, aikuinen hillitty polkka tuntuu nyt niin väärältä. Painaisinko itselleni surupuseron, koska halauan kaikkien tietävän, miltä minusta tuntuu. Alleviivaisinko lisää, näyttäisinkö maailmalle keskisormea, etsisin sen oikeaman itseni? Mitä minä olen? Mitä minä haluan olla? Millainen? Miksi?

Hetket joina joutuu luopumaan jostain tärkeästä ovat niitä, jotka kasvattavat meitä. En usko niiden automaattisesti vahvistavan ketään, mutta usein ne pysäyttävät ja laittavat miettimään oleellisia: mennyttä ja tulevaa ja itseämme tässä kieputuksessa. Sitä minä teen nyt, kasaan palikoita uudelleen paikoilleen. Sitä minä olen tehnyt jo pian neljä vuotta. Kaipaan ja haaveilen vielä, uskon salaa unelmiini. En perkele anna periksi. Kyllä tämä tästä.

Tänään rakastan uutta valoa,
ihmisiäni ja eläimiäni.

Rakastan versoja, likaantuvaa ja vetäytyvää lunta, sinisiä taivaita.

Vihreää väkevää teetä,
sanoja, katseita, aavistuksia.
Syliä ja koiran joustavaa juoksua,
lupaa olla hiljaa
sukkahousuja
uusia kenkiä
maailmaa.

Elän.

2 kommenttia:

  1. Löysin blogisi sattumalta; aihepiirisi sivuaa omaa tilannettani. Halusin vain sanoa, että kirjoitat hyvin. Tempauduin mukaan lukemaan tarinaasi, vaikka aihe onkin rankka. Mukana tosin muutakin... :)

    Älä anna periksi! Ja toivottavasti annoit palautetta sairaalaan huonesijoittelusta: todella hävytöntä toimintaa ja täysin kohtuuton tilanne Sinulle. Se liukuhihnameininki on ihan uskomatonta välillä, ja ajan kanssa siihen jo turtuukin, mutta jotain harkintaa pitäisi pystyä sielläkin harjoittamaan.

    Toivon matkaasi onnea ja ympärillesi ihmisiä, jotka auttavat sinua eteenpäin.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kaunein sanoistasi! Palaute lähti sairaalaan, toivottavasti heillä on resursseja huomoida tämäkin.

    Kauneutta mieleesi!

    VastaaPoista