Viikko

Valo kasvaa ovien pielistä ja ikkunoista, hohkaa uudella tavalla puiden latvustoissa iltaisin. Kevät on täällä ja ehkä hieman minussakin. Sinä tuttuna kaipuuna johonkin määrittämättömään, haluna istuttaa ja kasvattaa, juoda viiniä koko yön ja humaltua ihmisistä, hetkistä ja sanoista. Niin kuin silloin ennen.

Tunnen itseni vanhaksi. Muistan, kun äitini täytti saman verran mitä minä tulevana kesänä. Ihoni on ohentunut ja rypistyy helposti silmien ympäriltä. Näytän aikuiselta. Melkein odotan peilistä katsovan jonkun, jonka uurteita voi silittää sormenpäillä, jonkun jonka hiukset hohtavat helminä. Tuntuu siltä, että olen kokenut liikaa näin lyhyessä ajassa. Siitä on vasta viikko kun elämä lakkasi kasvamasta minussa. Olen miettinyt kaiken helppoutta ja ollut sitä mieltä, että hienosti menee. Että tiedän ennestään jo selviäväni, olevani jo tottunut tähän kaikkeen. Vasta sitten ymmärsin, kuinka lyhyt aika kaikesta on kulunut.

Tämän viikon olen tehnyt kymmentuntisia päiviä. Kutonut ja neulonut pakkotahtisia töitä, opettanut pitkin iltoja. Käyn kotona nukkumassa ja hengittämässä pienen hetken ennen unta ja sen jälkeen. Maailma ei kadota vaateitaan jonkun kaatuessa. Se jättää jalkoihinsa ellei kiipeä mukaan, enkä ole tohtinut jäädä jyrättäväksi. Haluan elämäni järjestykseen. Kokea edes pienesti hallitsevani tätä kaikkea.

Silti ja siksi kyyneleet yllättävät väärissä paikoissa, bussin penkillä, yliopiston pitkillä käytävillä, kadulla. Aina silloin, kun mietin kohtaamisia ihmisten kanssa, sitä mitä sanoisin ja kertoisin ja kuinka he siihen suhtautuisivat. Vähän surullisena olen todennut myös tämän prosessin näyttäneen minulle läheisimmät ystäväni, he ketkä välittävät ja keiltä itse olen hakenut turvaa ja apua. Joidenkin kanssa en vain halua edes nostaa aihetta esille, koska se tuntuu liian vaikealta. Jotkut uudet taas ovat tulleet yhtäkkiä valtavan lähelle. Elämä heijaa ja keinuttaa minua sylissään. Se on hyvä.

Hcg oli eilen 51.
Kromosomit ovat putkissaan.
Minä olen.