Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


maanantai 19. maaliskuuta 2012

Nyt

Pysähdyksen hetkinä kyyneleet yllättävät minut yltymättä vuoksi. Virtuaali-ihmisten myötätunnon sanoista, koiran vilpittömästä jälleennäkemisen ilosta sekä ystävien välityksestä tipahdan hetkeksi paljaaksi ja ymmärrän hitaasti, mitä olen kokenut ja menettänyt. En uskalla romahtaa vielä, en huomioi merkkejä ilmassa, en salli surun tulla. Seison liian pitkään kuumassa vedessä. Syön liian makeita ja esanssisia irtokarkkeja. Tuijotan liikaa tyhjyyteen. Suihkussa en jaksanut kuivata lattiaa, en puhua puhelimessa. En tehdä kuolleen rajan ylittäneitä pakkotöitä. En ajatella enkä tuntea.

Ehkä huomenna annan tyhjyyden imaista itseni kokonaan, ulottua kohdusta mieleen. Tänään vielä pakenen, taistelen vastaan kynnet lattiaa naarmuttaen miettien samalla kaiken tolkkua ja kohtuullisuutta.

Tiedän, että on ihmisiä, jotka ovat kokeneet tämän useammin kuin minä. Tiedän, että joka päivä joku menettää jotain tärkeää ja korvaamatonta, enkä voi olla ihmettelemättä sitä, mikä saa meidät jaksamaan? Yrittämään kerta toisensa jälkeen, uskomaan tulevaan ja ihmeisiin. Mikä saa minut tekemään niin? Enkö uskalla luovuttaa sittenkään? Ehkä olen kulkenut sen rajan yli, jolloin asioilta katoaa väli. On aivan sama, mitä tapahtuu, sillä luulen kokeneeni jo kaiken aiemmin, tietäväni että kestän, kai, tai jotain.

Tässä hetkessä on hiljaisuus, sormien napina näppäimillä, ruudulla pinkovat kirjaimet.
Koira nukkuu lähellä kevätmatolla, ei päästä katoamaan kauaksi.
Mies yrittää löytää minulle asioita, joita tehdessä voin keskittyä muuhun.
Selaan neulejonoani ja suunnittelen aloittavani sen kivimman takin, vaikka muitakin on kesken.
Ajattelen vihdoin ompelevani ne jutut, jotka olen jo kauan halunnut tehdä.
Hengitän ja olen läsnä.
Kukaan ei vaadi minulta mitään,
vielä en edes itse itseltäni.
Siunaus.


Edit: kirjoitusvirheet

5 kommenttia:

  1. Voi itku :´( Tämän jännitysnäytelmän olisin suonut päättyvän toisin. Lämmin halaus ja osanotto! Ja voimia... Viisaasti kyllä taas kirjoitat. Nyt vain ihanan miehen kainaloon ja hukuttamaan Arttua hellyyteen. Tsemppiä!

    VastaaPoista
  2. Voi rakas...olen niin pahoillani. Lähetän tänään hoidon nukkumaan menessä, ota vastaan kun jaksat.
    <3 <3 <3

    VastaaPoista
  3. Kirjoitat vangitsevasti asista jossa on koko sisältö on miltei liian tuskallista ajatella oikeasti tapahtuneeksi. Oma tuskailu tuntuu vielä pieneltä verrattuna ajtukseen että ensin jotain annetaan ja sitten se otetaankin pois...
    Voimia ja jaksamista kovasti! Jos näin saa kehottaa niin itse hetki sielusi pohjista asti mutta anna sen myös loppua. Toivottavasti kevät tuo myös hymyä menetyksen jälkeen!

    VastaaPoista
  4. Voi kurjuus :-(. Olisit todellakin ansainnut paljon paremman lopputuloksen... Olo on varmasti kurja. Uskon kuitenkin onnelliseen loppuun vielä sinun kohdallasi - ja uskon sinunkin puolestasi, koska nyt et varmasti jaksa itse uskoa. Eikä sinun tarvitsekaan uskoa. Kaikkein tärkeintä on nyt, että pidät maailman parasta huolta itsestäsi - ja annat karvakorvan ja miehen pitää myös. Paljon halauksia!

    VastaaPoista