Piste?

Mitä ovat ne pisteet, joiden jälkeen ihmiset eivät enää vain jaksa? Milloin loppuu sietokyky, milloin tuntuu siltä, että tätä kaikkea on tullut jo tarpeeksi? Olen kohta ääriäni myöten kyllästetty kaikella sillä, mikä horjuttaa uskoa elämän perimmäisyyksiin, positiivisuuksiin ja mahdollisuuksiimme onnistua.

Kävin tänään ultrassa yksityisellä. Tai no, menin muista syistä gynekologille, mutta se kääntyi varhaisraskauden ultraksi. Viikkoja on noin 5+3, eikä kohdussa näkynyt muuta kuin paksuuntunut limakalvo. "Näillä viikoilla pitäisi jo näkyä ruskuaispussi. Joko se on mennyt kesken tai on kohdun ulkoinen." Onneksi itselläni on kokemus vastaavasta, jossa viikon päästä kontrolliultrassa näkyi elävä alkio ja sykkivä sydän. Ja onneksi tämä sama oli kirjattu käyttämäni lääkärilaitoksen asiakasrekisteritietoihin. Muuten saattaisin olla lähetteellä naistenpolille odottamassa päätöstä siitä, mille aletaan. Lääkäri otti pyynnöstäni raskaushormonin määrän verestä, jonka saan tietää keskiviikkona tai torstaina. Se kertoo jo ehkä jotain, parin pitkän päivän päästä. Tulevana maanantaina kaikki varmistuu viimeistään. Voi luoja, että osaa ahdistaa.

Vuoto on ollut kivutonta tiputtelua edelleen, vaihdellen vetisen ruskeasta haalean punaiseen - ei kalvoja tai kökköjä, ei selvää keskenmenoa. Munasarjoista toinen oli hieman suurempi, mutta se saattaa olla sitä hedelmöityshoitojen jäljiltä muutenkin. Kipuja ei tuntunut kummallakaan puolella eikä vatsaontelossa. Jotenkin en jaksa uskoa kohdun ulkoiseenkaan, sillä selvästi kohdussa ne nippaisut ja muut tuntemukset ovat olleet.

Niin. Pakko tätä on sietää.

Päivä kerrallaan, kunnes jotain todetaan. Helvetti.


Onneksi on vielä toivoa.