Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


lauantai 14. huhtikuuta 2012

Romahduksia

Viikko sitten romahdin. Sain kuulla serkkuni raskaudesta, laskettu aika on jälleen lähellä omaani, tietysti. Hitaasti huomasin olevani vihainen. Enää en jaksa uskoa mihinkään, en tarkoitukseen, jumaliin, korkeimpiin voimiin, enkeleihin - en. Enkä siihen, että saamme joskus lapsen, vaikka hyvin pienesti uskallan sitä vielä toivoa.

Uskottomuus tekee kaikesta vaikeaa. Vihallani ei ole kohdetta, eikä tapahtumilla mitään selitystä, sellaista joka lohduttaisi. Joku meni vain taaskin vikaan. Sillä, että kiroan biologian alimpaan helvettiin ei ole yhtä väkevää tenhoa kuin jumalten alimpaan usuttamisella.

Maanantaina muistin, etten ole perunut neuvolan ensiaikaa. Selvisin hyvin kunnes terveydenhoitaja kysyi, kuinka voin? En saanut sanottua puhelimeen mitään puoleen minuuttiin, sen jälkeen aloin itkeä hillittömästi. Pakenin yliopiston vessaan ja toivoin, että kukaan ei kuulisi eikä näkisi. Hoitaja ehdotti, että kävisin juttelemassa jollekin auttavalle taholle, mutta en jaksa sitä ruljanssia. Ensin lääkärille, josta lähetteellä mielenterveyspuolelle, josta aika tipahtaa niin pitkän ajan kuluttua, että ei se enää auta tähän hätään. Mietin, soittaisinko terapeutilleni parin vuoden takaa, mutta en halua sitäkään. Enkä YTHS:n psykiatreillekaan, joista kokemukseni mukaan ei ole ollut minulle apua. Ehkä selviän tästä itse, vielä kerran.

Pitkin viikkoa karkasin aina välillä vessaan itkemään. Bussista, luennolta, harjoituksista ja ruokapöydästä, jossa keskustelut kimpoilivat edestakaisin lausein: Sitten kun menen naimisiin ja saan lapsia... Pitäisikö ottaa yksi adoptiolapsi... Meidän  Erkki-Kaarina sanoi tänään: äittä, lakattan tinua.  Toisaalta on hienoa, että ihmiset eivät varo sanojaan läsnäollessani, mutta eivätkö ne yhtään ajattele? Minussa ei ollut voimaa sanoa, että ei niitä lapsia noin vain saada, eikä oteta, vaikka olisin halunnut. En tahtonut romahtaa siihen, liki kymmenen läheisen vieraan ihmisen keskelle.

Tänään menemme mummon synttäreille. Serkkuni kysyi jo viikolla, olemmeko tulossa. Mietin, aikooko hän kertoa raskaudestaan itse, onnitteluita odottaen? Piikikäs minussa haluaisi sanoa: onnea, mekin koimme neljännen keskenmenomme juuri. Se ei ehkä olisi reilua. Ei ole hänen vikansa, että me emme ole yhtään lähempänä haavettamme kuin kolme ja puoli vuotta sitten. Mutta silti. Perkele.

Viikon päästä on adoptioneuvonta.
Kilpikonnan kuoren alla saatiin vihdoin onniuutisia. Maailmassa on toivoa.

3 kommenttia:

  1. Raskautuvat serkut pitäisi melkein kieltää lailla tällaisissa tilanteissa... Oikein lämmin rutistus ja pikaista toipumista sinulle!

    VastaaPoista
  2. Mistä niitä raskautumisuutisia aina riittää omiin pimeisiin viikkoihin?? Vaikka vihalla ei ole kohdetta, älä pidä sitä sisälläsi :,( itke, huuda, hikoile se pois, kauas pois. Uusi toivo herää neuvonnasta, uusi polku piirtyy sieltä eteenpäin - se ei tuo menetettyjä takaisin, mutta matka jatkuu. *halaus*

    VastaaPoista
  3. Voi, voin samaistua ihan kaikkeen tässä. Etenkin raskautuviin serkkuihin, jotka ovat nuorempia, ja tasapainottomampia ja villejä. Kauheasti halauksia ja voimia, en edes tiedä mitä sanoa.

    VastaaPoista