Kaksi huokausta, röhönauru ja 16. yrityskuukausi

Kello herätti minut maanantaihin hieman liian varhain, kesken unien, joissa ratsastin hevosella ja kaiken yllä leijui omituinen uhka, vaikka mitään näkyvää vaaraa ei ollutkaan. Pahaenteisyydestä hämmentyneenä nousin aamuuni, söin puuroni ja kasasin itseni töihin. Aamupäivän palaverissa saimme kuulla toimipaikkamme sisältävän kaksi ja puoli käsiparia liikaa, toimenpiteisiin on siis ryhdyttävä ennemmin tai myöhemmin. Lopulta päädyin itse työryhmään, joka ensimmäisenä alkaa miettiä mistä kiristetään ja viilataan. Kuinka ihmeessä saamme hajoitettua liki kolmen ihmisen työt nykyisiin resursseihimme ilman kaaosta, loppuunpalamisia ja ylitöitä, en tiedä. Huokaus.

Lisäksi tiimikaveri oli pahalla tuulella ja osoitti mieltään paiskoen ja jupisten, kulkien elävänä myrskypilvenä käytävillämme. Juuri tämä samainen ystäväni josta olen aiemminkin maininnut. Päädyimme lopulta huutamaan toisillemme, ensimmäinen riitamme, saavutus sekin kai. Konflikti jäi lyhyeksi eikä anteeksipyyntöihin edetty, onnistuin kuitenkin ajautumaan hänen negatiivisuuteensa päivän myötä. Tai oikeastaan vasta kotiin päästyäni alkoi ärsyttää. Olen tyytyväinen kuitenkin siihen, että sain sanottua vastaan ja mielipiteeni, vaikka senkin olisi voinut tehdä taitavammin. On vain päiviä, jolloin ei jaksa ymmärtää sitä, miten itsestä pienet ja mitättömät seikat saavat toisen tolaltaan kokonaan. Eikä tämä päivä ollut ensimmäinen, jona mietin, että pääsisin paljon vähemmällä, mikäli hän ei kuuluisi lähipiiriini. Kuinka pitkälle ystävyyden on venyttävä, jos yhä useammin kokee toisen taakkana ja rasitteena? Toinen huokaus.

Työpäivän ehdottomasti parhaimpiin hetkiin kuului pantomiimiesitykseni työtovereille. Parin miespuolisen kollegani kanssa meille on muotoutunut huonojen puujalkavitsien ja hassujen pantomiimien perinne, jossa olen useimmiten vastaanottavana puolena. Niinpä rohkaistumiseni ensimmäisen pantomiimiini oli suuri tapahtuma ja onnekseni se sujui mainiosti. Esitys perustui ihmissyöjävitsiin, siihen jossa hän syö aamiaiseksi pari palaa reissumiestä. Jokainen voi kuvitella, mitä tämä röhönaurut herättänyt kuvaelma pitää sisällään ja kokeilla ilahduttaa työtovereitaan vastaavasti, suosittelen. Ilman näitä hetkiä en olisi jaksanut nykyisessä työssäni näinkään pitkään.

Tänään sain vihdoin soitettua myös julkisen puolen hedelmöityishoidoista, ja lääkäriin pääsy liukunee maalis-huhtikuulle, mutta sen jälkeen itse hoitojen käynnistymisen pitäisi olla suhteellisen nopeaa. Olen valmis päästämään irti maaliskuun pinttymästäni ja yrittämään ensin näin. Kuukausi pari lisäodotusta ei loppujen lopuksi ole suuri asia tässä kokonaisuudessa. Huomenna soitan Väestöliittoon ja yritän saada prosessin käyntiin. Pian on taas ovulaationmetsästyksenkin aika. 16. yritiyskuukausi alkakoon.

Hidas ja helpottunut

Tänään kuljen kuin hidastetusti, tarkastellen ja tunnustellen, nyt kun ei enää ole kiire. Pakenen hitauteen kirjoittamattomia lauseita, ajattelemattomia johtopäätöksiä, mielipiteitä. Ehkä huomenna on se päivä, jolloin teen tekemättömät raportit edelleenlähetettäviksi, tänään vain ihmettelen. Unohduin suihkuun pohtimaan sitä, kuinka joku on valmistanut kaikki ympärilläni olevat esineet ja asiat. Joku on laatoittanut kylpyhuoneemme, jonkun työ on tehdä henkareita ja joku työskentelee pyyhetehtaassa. Maailmassa on niin paljon eri töitä. Miksi minä olen juuri siinä, missä en enää viihdy?

Uusi pomommekin kävi toissa viikolla esittäytymässä. Johtoportaan yt-neuvotteluissa arpa oli langettanut hänet luotsiksemme, omien sanojensa mukaan miestä vitutti se. Alkava uusi vuosi näyttää siis kovin lupaavalta, taloutta kiritään tiukemmalle ja sitä osaltamme valmistelee vittumainen mies, sanojaan jälleen lainatakseni. Niin, minä olen nähnyt tuota ihmistyyppiä tarpeeksi läheltä liian pitkään. Hänen astellessa käytäviemme nousivat niskakarvani pystyyn, enkä hirveästi yllättynyt miehen puheista. Hänen energiansa oli jäätävää.

Eksäni isä on samaa kastia, pienen tehtaan patroona, joka on johtanut vuosia suorapuheisuudellaan sekä autoritaarisella otteellaan, röyhistelee rintaansa jonkun kutsuessa häntä, anteeksi toistoni, vittumaiseksi. Minusta on hyvin surullista, että tällainen johtajatyyppi elää ja lisääntyy keskuudessamme vieläkin. Vaadin vallankumousta, mikäli pahimmat visioni käyvät toteen. Joskus on vaikea antaa tuulen puhaltaa ja pallojen nousta ilmaan, välillä on pinnan katkettava ja vesilasin myrskyttävä. Tiedättekö, olen tämän työpaikan kassa tilassa, jossa minulle alkaa olla ihan sama. Voin avata suuni tarvitsematta miettiä sitä, miten minulle käy. Menisinkö jopa niin pitkälle, että houkuttelisin heidät irtisanomaan minut? Sitäkö haluan? En tiedä. Ajatus on minulle niin väärä ja valmistelematon, että en osaa suhtautua siihen oikein mitenkään. Sillä olen aina ollut se hyvä ja hiljainen työntekijä. Eihän nyt Unina sellaista, eihän? Mutta jos oikein tarkkaan kuuntelen, hyrisee osa minua hiljaisesta houkutuksesta.

Tänään olen ottanut toisen annoksen homeopaattista lääkettä, enkä vielä ole havainnut reaktioita. Minun kai pitäisi tuntea jotain, jotta voisimme tietää rohdon toimivan. Eilen olin hieman tavallisa ärtyisämpi ja illalla sain valtaisan päänsäryn, mutta nuokin voivat olla ihan sattumaa, viikonlopun jälkeistä väsyä ja tensiota. Välillä vanhat muistot pompahtelevat pintaan, väristyttävät minua mennen sitten pois. Mutta tuokin on ihan tavallista haahuiluani, omiin maailmoihini katoamista ja taakse katsomista. En oikeastaan edes tiedä, millaista reaktiota minun pitäisi odottaa. Huomenna otan viimeisen lääkeannokseni ja sitten katsellaan, avautuvatko minussa tukot lapsen saamiselle. Viime päivinä minä olen nähnyt hänet mielessäni, pienen nyytin sylissäni, jonkun seisomassa häkkisängyn pinnoja vasten ja nauramassa, lapseni mieheni sylissä. Tule vain, me rakastamme sinua jo nyt valtavasti.

Koen helpottavaksi sen, että päätös hedelmöityshoitojen aloittamisesta maaliskuussa on tehty. Mikäli siihen mennessä luomuilu ei auta, voimme avittaa biologiaa. Mutta kuten gynegologini sanoi, se on korkeimman kädessä. Pakostakin on kohdattava ajatus siitä, että mitä jos me olemme heitä, ketkä eivät omaa biologista lasta saa? Mitä sitten? Niin pitkälle eivät ajatukseni kanna, vastassa odottaa vain suuri tyhjyys. Ja hyvä niin, sillä vieä ajattelen, uskon ja toivon olevani äiti lapselleni jonain päivänä. Tämä joulu on kuitenkin vain meidän kahden ensimmäinen omassa kodissamme. Ei kolmen, kuten vuosi sitten toivoin.