Kotiompelijattaren allergia ja muusta riitelyä

Kolme väsynyttä päivää tainnuttavat mielen sanattomuuteen, ommellessani vaivun omiin maailmoihini tasaisen surinan tuutulauluista. Teen paitaa kirpputorilta löytämästäni miesten paitapuserosta ja yhdestä yöpaidasta. Pyrin eleganttiin prinssilookiin, mutta tekele näyttää yltiöromanttiselta härpäkkeeltä tässä vaiheessa ja omien virheiden ratkominen nostaa verenpainetta. Ehkä olisi pitänyt valita se jämäkkä harmaa pienten ruusujen sijasta. No, eiköhän tällekin oma käyttönsä löydy, jospa lyhyet hiukseni pelastavat kokonaisuuden.

Niin, väsymys. Opettelen jälleen kelloihin, viimeinen työviikkoni viiden herätyksin lähenee vauhdilla. Enää kaksi tuntia kirittävänä, toivottavasti heinät lakkaavat kukkimasta siihen mennessä ja yksi uupumuksen aiheuttaja helpottuu. Koko keho laittaan hanttiin allergeenejä vastaan, jäsenet tuntuvat lyijyisiltä ja pää tyhjältä. Vuosi sitten hoidin allergiani akupunktiolla ja pärjäsin lääkkeittä koko kesän. Nyt tuohon ei ole varaa, mikä on harmi. Länsimainen lääketiede pyrkii liian usein poistamaan pelkän oireen puuttumatta kokonaisuuteen. Vain kerran on lääkäri kysynyt minulta vointiani huomattuaan keskenmenon potilaskertomuksestani. Ihanalla naisella oli aikaa ja taitoa nähdä oireitani syvemmälle ja vaikka silloinkin sain kolotusteni mukaisen hoidon, tuli minulle tunne siitä, että hän välittää minusta, ei ainoastaan oireistani.

Torstaina riitelimme mieheni kanssa. Yksi väärin ajoitettu vitsiksi tarkoittava lausahdus ja KABOOM! Minä räjähdin, varoittamatta. Ystävät pitävät meitä sinä ärsyttävän söpönä parina, joka kuhertelee ja pussailee nolostuttavasti muiden läsnäollessa viiden vuoden jälkeenkin. Kävelemme käsi kädessä kaikkialle kuin vastarakastuneet. Eräs kysyi minulta taannoin, että emmekö me koskaan riitele. Kyllä, kyllä me riitelemme, mutta varsin harvoin, ehkä kerran puolessa vuodessa. Melkoinen saavutus minulle, joka nuorempana olin kuulu tuulella käyvästä temperamentistani ja äkkipikaisuudestani.

Vuosien myötä olen lauhtunut, oppinut käsittlemään tunteitani ja tullut tietoiseksi tavoistani riidellä. Kumppanini ovat opettaneet minulle paljon ja vaikuttavat suoraan torailun tarpeen määrään, mutta suurin oivallukseni  tapahtui huomatessani, kuinka toistin itse vanhempieni malleja myös tässä. Isäni pakeni huoneesta sanottuaan mielipiteensä ja äitini nalkutti jatkuvasti, kamala yhdistelmä höystettynä terävällä kielellä ja navanalusiskuilla. Jostain naisten lehdestä rakentavasta riitelystä luettuani totesin, että en tahtoisi kohdata kiukkusta itseäni ja päätin muuttua. Onneksi, sillä oma ja kumppanieni elämä helpottui.

Nykyisessä suhteessani kohtasin ensimmäistä kertaa vetäytyvän mököttäjän, joka onneksi on avoin huomaamaan myös itsessään epätoimivat toimintamallit ja muuttamaan niitä. Mököttäjän hiljainen valta on raastavaa, pelottavaa ja ahdistavaakin. Alkuun olin paniikissa hänen äänettömästä vetäytymisestään omiin maailmoihinsa. Eikö se rakasta enää? Haluaako se erota? Meninkö liian pitkälle? Kun on tottunut huutamaan suoraa huutoa kaiken ja vähän ylimääräsitäkin ulos, niin moinen hämmentää. Onneksi mieheni ymmärsi, että tilannetta on mahdotonta avata ilman keskusteluyhteyttä ja opetteli puhumaan.

Riitamme eivät siis ole pahoja enää ja monesti mitä turhimpia väärinymmärryksiä, kuten viimeinenkin. Tarpeeksi huonolla tuulella ollessaan vain haluaa pitää kiinni ärtymyksestä ja antaa mennä, kiukutella koko tunteen edestä. Koen sen olevan tarpeenkin toisinaan, viilipyttymäinen mieheni ei vain tahdo aina ymmärtää tuiskahduksiani. Hänen lapsuudessaan riidat olivat paha juttu, meillä taas huudettiin päivittäin. Onneksi olemme löytäneet oman sävelemme ja rytmimme tähänkin. Suhdesoppa-sivustolta voi lukea lisää parisuhteesta ja riitelystä, suosittelen.

Tänään suuntaan kamerani kanssa lakastuvien kukkien puutarhaan. Ehkä siellä on vieä jotain jäljella minua varten. Illalla leivotaan sämpylöitä.

Merestä, hetkestä, minästä ja matkasta.

Aamulla kävelin meren ääreen, seurasin sähkölinjaa ja oikaisin junaradan ylitse, kuljin tuttuja pyöräteitä tyhjälle rannalle. Hiljalleen alan tuntea kuuluvani tähän kaupunkiin, mutta se tapahtuu varkain, huomaamattani tutut tiet ja kolkat alkavat pehmittää minua. Ne muuttuvat paikoiksi, tiloiksi joissa minulle on tapahtunut jotain, joita minä olen elänyt ja kokenut. Rannalla katselin harmaata merta, aallonmurtajiin hajoavia valkohuippuja, kuuntelin lokkien laulua ja olin taas pieni.

Niin pitkään kun saatan muistaa olen pitänyt rannoista ja satamista, auringon lämmittämien mäntyjen tuoksusta, sata vuotta sitten poltetun tervan sitkeästä tuoksusta, meren hengityksestä. Isäni sylissä minä haistelin tupakkaa ja kalanperkeitä karkeaa takkia vasten, uitin laivaa, jonka hän rakensi rannalle huuhtoutuneesta styroksista ja sileäksi hioutuneista lasin palasista. Kuinka lapset elävätkään niin paljon hetkessä. Ja kuinka me kasvamme pois tuosta tilasta?

Meille opetetaan jo varhain miten meidän tulee muuttua kelvataksemme muiden ihmisten joukkoon. Pitää oppia tiettyjä taitoja ja käyttäytymismalleja, kasvamme erilaisten arviontimallien varjossa kymmeniä vuosia. Koulussa meidän tulee oppia tietyt asiat tietyssä tahdissa, muuten olemme huonoja. Ja jos opimme nopeammin, olemme liian hyviä ja leimaudumme ikätovereidemme silmissä. Keskivertoina hukumme massaan, menemme joukon mukana ja reagoimme sen hienovaraisiin vaateisiin - nopeaa omaksumme tietyn oikean tavan elää, sopeutamme itsemme toistemme normeihin ja arvoihin.

Minä lakkasin laulamasta kolmannella luokalla, kun ensimmäinen musiikinnumeroni oli seitsemän - vaikenin häpeästä. Kasilla pääsi koulun kuoroon, jossa liki kaikki muut tytöt olivat. Yläasteella minä ja ystäväni valitimme rehtorille asti siitä, että meidät siirrettiin matematiikassa edistyneempien ryhmään, sinne niiden nörttien, outojen hikareiden ja epäcoolien ihmisten sekaan. Kun ne kaikki, jotka olivat jotain, olivat siinä toisessa ryhmässä. Kaikki sosiaalisesti arvostetut siis, jossa meidänkin olisi pitänyt olla.

Ensimmäiseltä luokalta lähtien opin nopeasti, että parhaansa yrittäminen ei riitä, ei meidän perheessämme. Kahdeksan ja puoli ei ollut yhdeksän, ei yhdeksän miinuskaan. Samaa vahvistivat myöhemmin mielestäni täydelliset, kauniit, suositut ja ihanat parhaat ystäväni, yli yhdeksän keskiarvon suorittajat. Ballerina laihdutti jatkuvasti, jalkapalloilija teki itsestään kympin arvosanojen lisäksi sosiaalisesti hölmön blondin kuuluakseen joukkoon ja kolmas laihdutti itsensä alipainoon ja rankaisi vain yhdeksikön epäonnistumisistaan itseään viiltelemällä. Ja minä räpiköin vieressä, yritin olla laiha ollakseni kaunis, yritin olla kiitettävä kuuluakseni joukkoon, saadakseni tunnustustusta. Olinkin, mutta samalla opin vihaamaan itseäni, tai oikeammin kadotin todellisen minäni sosiaalisten ja omien vaateideni verkkoon.

Kesti pitkään löytää itsensä jälleen, sen minuuden joka on ja pysyy kuin aallonmurtaja keskellä merta. Se murtaja on siinä sittenkin, vaikka meri katoaisi, se on siitä huolimatta näkeekö sen kukaan. Se ei maalaa itseään punaiseksi jotta sointuisi majakkaan, ei ala laulaa lokkien lauluja kuuluakseen joukkoon. Se on omaa vankkaa harmauttaan, sallii veden tulla ja mennä, huuhtoa, hyväillä ja myrskytä.

Tunteemme ovat vain tunteitamme, ne eivät ole minämme. Ajatukset ovat omiamme, mutta nekään emme ole minä. Nämä kaikki ovat osa sitä prosessia, jossa me kuvittelemme luovamme itsemme, matriisia, jota kudomme ympärillemme. Siitä vain pieni osa heijastelee todellisuutta. Ajatus siitä, että elämäni ei ole täydellistä lapsettomana on harhaa, jota uskottelen itselleni. Ja sitä on vaikea myöntää, sillä niin pitkään olen kaivannut ja haaveillut, tuntenut olevani vajaa ilman lasta. Mutta en minä ole. Elämäni on hyvää ja arvokasta juuri tällaisena kuin se on, minulla on oikeus nauttia tästä kaikesta. Lapsi tekisi siitä erilaista, toisella tavalla täydellistä ja onnellista, mutta se ei vie pois sitä faktaa, että juuri näin on oikein hyvä.

Jonain hetkenä, kokeile sulkea silmäsi ja hengitä kuin meri. Yritä olla ajattelematta mitään, aisti itsesi kehossasi, tunnustele. Sitten ajattele jotain, vaikka ilmassa lentävää lokkia, ja siirrä ajatus pois. Huomaatko, sinä olet edelleen olemassa ilman tuota ajatusta. 


Seuraavaksi ajattele jotain ikävää, pelkää vaikka lokin puolesta. Huomaatko, voit kuvitella ja luoda pelon tunteen tyhjästä, lokilla ei oikeasti ole hätää. Näin on useimpien pelkojemme kanssa - ne ovat harhaa. 

Tunnista tunteesi ja minuutesi, valitse olevasi tabula rasa - tyhjä taulu. Täytä se sillä, mitä sinä oikeasti olet, ihanuudella, kauneudella ja täydellisyydellä. Ympäröi itsesi sillä, mitä haluat elämääsi - ilolla, valolla, rakkaudella, siunauksella, tasapainolla ja hedelmällisyydellä, esimerkiksi. Päästä irti menneestä, tunnelastista jota olet vaalinut ja raahannut varjossasi, uskalla ajatella toisin, muuttaa elämääsi. Kokeile, et menetä mitään. Välillä on tarpeen hypätä tyhjyyteen.

Ja voit myös rauhassa ajatella ja nähdä maailman toisin kuin minä. Tämä kaikki on omaa prossiani, pyrkimystäni tasapainoon ja hyväksyntään elämäni kanssa, ei yksi totuus, vaan matkani vaihe. Tässä minä olen nyt.

Hyvinvointia ja pihtausta

Sateen ääneen on hyvä herätä silloin, kun ei ole välttämättömyys lähteä ulos. Voi venytellä pitkään sängyssä, nukahtaa vielä viideksi minuutiksi yhä uudestaan, haaveilla ja palata yön unikuviin. Olemme mieheni kanssa ottaneet iltatavaksemme yhteisen meditaatohetken ennen unta, ja nautin siitä. Vartin hiljentyminen tekee ihmeitä, nukahdan ja nukun paremmin, stressaan vähemmän ja jaamme mieheni kanssa jotain uutta. Hän on kanssani hiljaisuudessa, hengityksen virrassa, samassa syvässä hetkessä. Me olemme me, emme minä ja hän, vaan me, yksi. Aloitimme kymmenestä minuutista ja tarkoitus on pidentää puoleen tuntiin. Aika tuntuu useimmiten yllättävän lyhyeltä. Jos joku kiinnostui, esimerkiksi täältä voi katsoa aloitusohjeita ja täältä tai täältä lisätietoa.

Kesän projetkina meillä on mieheni kanssa ollut säästäväisyys, elämän yksinkertaistaminen ja hyvinvointi. Siirtyessäni työelämästä opiskelijaksi tarkoittaa se myös tulojemme vähentymistä yhden palkan verran, mikäli en saa mistään mitään tukia. Omat tukikuukauteni olen käyttänyt aikoja sitten ja uusia en saa ennen kuin valmistun taidekasvattajaksi. Mahdollisesti saattaisin saada aikuiskoulutusrahaa, mutta sekään ei ole vielä selvillä. Gradumotivaatio on siis ollut tavallsita korkeammalla viime aikoina, mutta tarvitsen opinnäytteen käsistäpäästämiseen vielä lisää aikaa.

Niinpä olemme opetelleet jälleen budjetoimaan ja kirjaaman menomme sentilleen, vertailemaan kilohintoja ja kauppoja, ostamaan sesongista ja tekemään itse. Perusjuttuja useimmalle, mutta kahden lapsettoman ja työssäkäyvän yksikössämme olemme olleet asemassa, jolloin ostoskoriin on voinut poimia mitä mieli tekee ja ulkonankin on syöty enemmän kuin tarpeeksi. Pikalounaat ovat vaihtuneet yhteisiin kokkaustuokioihin ja töihin otettaviin eväisiin, hierojalla ja hoidoissa käynnit vastavuoroiseen toistemme lihasten pehmitykseen ja vaatekaupat huutonettiin, itsetehtyihin luomuksiin ja tuunauksiin. Tietysti tämä kaikki vie enemmän aikaa, mutta tuo aika on ollut hyväksi meille, pois kaikesta turhasta - television edessä vatkumisesta tai netissä notkumisesta.

Parisuhteemme voi hyvin, kuten me molemmat. Teemme enemmän yhdessä, puhumme ja olemme läsnä, niin itsellemme kuin toisillemmekin. Tiedämme mitä syömme, lisäaineet ovat vähentyneet radikaalisti ja yllättäin myös kuukautiskipuni olivat hämmentävän vähäiset tässä kierrossa. Tämä prosessi on opettanut meitä tunnistamaan kulutustottumustemme lisäksi myös keinotekoisia mielitekojamme, näyttänyt meille sitä mikä oikeasti elämässä on tärkeää. Onni ei löydy materiasta, se löytyy sisältämme - vanha totuus, joka on hyvä muistaa aina uudestaan.

Kotimetsäni on märkyydestä tumma, mäntyjen rugot syvää hunajaa. Uudet sadevaatteet odottavat ensikäyttöään, kun on tarpeeksi pieni voi löytää lastenosastolta vaaleanpunaisia ja vihreitä sadepilviä ylleen, täydellinen päivä odottaa. 

Pieniä sanoja syksystä

Pihlajan marjat punertavat jo hieman, niiden oranssi sävy houkuttaa syksyyn ja muistuttaa ruskasta. Syksyisin mielenmaisemani löytyy pohjoisesta, sieltä mistä maa punertuu kultaisten lehtien alta. Tai keskeltä Pohjanmaata, keltaisten peltojen yllä leuhuvasta usvasta.

Täällä minulla ei ole otetta syksyyn, liian monta vuotta on mennyt pelätessä mustan loskaisen pimeän tuloa ja valmistautuessa talven synkkyyteen - loputtomaan väsymykseen ja masennukseen. Ja siihen, että on jaksettava - herättävä viideltä, lähdettävä robotiksi töihin ja ulos säällä kuin säällä. Olen niin kiitollinen, että tuo on vihdoin ohi, ainakin enimmäkseen. Ehkä käyn välillä töissä, ehkä minun ei tarvitse. Aika näyttää, mutta elokuun puolivälissä on viimeinen viikkoni kuukausiin tuossa työpaikassa ja sitten olen vapaa. Vaikka tiedänkin opiskelun olevan rankkaa ja kuluttavaa myös, työtä jota tehdään 24/7 ainakin hetkittäin, niin se on jotain mitä haluan. Olen matkalla kohti yhtä unelmaani, sen myötä kohti muitakin. Olen sallinut korkeimman parhaan tulla elämääni, olen raivannut tilaa uudelle. Kyllä asiat järjestyvät.

Odotan myös uusien ystävien löytämistä. Tässä iässä tutustuminen on jokseenkin hankalaa kun oma elinpiiri on jo vakiintunut ja ei tiedä mistä etsiä. Netissä olen törmännyt muutamaan hurmaavaan ihmiseen, jotka ovat jääneet elämääni, mutta muuten en ole onnistunut tässä kaupungissa rakentamaan kovin pysyviä ihmissuhteita. Kaiholla olen muistellut opiskeluaikojani ja ystävystymisen mutkattomuutta, toivon sen olevan sitä täälläkin.

Syksy on kuoleman ja sisäänpäinkäänytmisen aikaa, ehkä juuri siksi minä kaipaan läheisiäni juuri nyt tavallista enemmän. Ja uneksun kuoleman unia vanhemmistani, käsittelen omaa menettämisen pelkoani. Isälläni epäiltiin alkukesästä syöpää, mutta onneksi kaikki on kunnossa. Tuo episodi kuitenkin muistutti meitä kaikkia elämän rajallisuudesta ja laittoi monien tärkeysjärjestykset uusiksi. Rakastakaa läheisiänne, vielä kun he ovat siinä. Rakastakaa niin, että he tietävät sen. Ja rakastakaa itseänne ensimmäisenä, pitäkää hyvänä oikealla ravinnolla ja hellikää mukavilla asioilla. Nauttikaa. Pyrkikää kohti unelmianne, ne ovat mahdolliset saavuttaa. Herätkää.

Vielä täällä

Märkä metsä helisee parvekelasien takana, vihreys kasvaa verkkokalvoille ja tyynnyttää. Hengitän kosteaa raikkautta ja havun tuoksua enkä malta hakea sisältä lisää vaatetta, vaikka palelen. Tässä on nyt hyvä.

Kohdussani ei kasva kukaan. Kolme inseminaatiohoitoa ei tuottanut toivottua tulosta ja odottelemme syksyn koeputkimahdollisuuksia. Ympärilläni vatsat sen sijaan pyöristyvät, viikonloppuna sain kuulla neljän tuttavani olevan raskaana. Enää en tiedä, mitä tuntea. Olen mitä onnellisin ystävieni raskauksista, mutta välillä haluaisin olla itse kertomassa kauniita uutisia. Ehkä kadehdin, enemmän kaipaan. Välillä itkustani ei tule loppua niinä päivinä kun raskaustesteihin ilmestyy vain yksi viiva, välillä en mahdu vihaani kuukautiskipujen lamaannuttaessa minut tekemättömyyteen. Mutta enimmäkseen minä vain elän ja yritän hyväksyä, tehdä kaiken minkä voin auttaakseni kehoni mahdollisuuksia.

On hämmentävää, kuinka paljon toiset joutuvat tekemään ja kokemaan matkalla vanhemmuuteen toisten tullessa äideiksi ja isiksi puolihuolimattomasti ja vahingossa. Kai kaikella on tarkoituksensa. Onneksi ihmeistäkin saa kuulla, vielä en ole lakannut uskomasta meidän vuoroomme, vaikka toisinaan haluan luovuttaa. Välillä ajattelen sitä vapautta, jonka tästä haaveesta luopuminen meille toisi. Ei kehon lämpötilojen mittauksia, ei kuppiin pissaamisia, ei taktikoituja seksipäiviä eikä ruokavaliohuomioita sen varalta, että saattaisin olla raskaana. Ei kipuilua, itkuja, katkeruuksia eikä sitä todellisuutta, että vuoden ja yhdeksän kuukauden jälkeenkään en ole raskaana. Tällä hetkellä suurin tavoitteeni on löytää tasapaino lapsettomuuden ja lapsihaaveiden välillä, oppia hyväksymään vallitseva tilanne ja rakastaa sitä, jopa nauttiakin siitä, kiittää.

Sillä onhan meillä paljon hyvää. Meillä on ihana ja hyvinvoiva parisuhde, meillä on vapaus omaan rytmiimme ja harrastuksiimme, meillä on aikaa itsellemme ja toisillemme. Ja minulla on aikaa opiskella, saattaa loppuun aloittamani ja aloittaa syksyllä taito- ja taidepainotteisena luokanopettajaopiskelijana. Kävin tänään haiselemassa ilmaa campuksella, kopistelin käytävillä ja yritin löytää jonkun vastaamaan kysymyksiini hyväksiluettavista opinnoista. Ylpeänä itsestäni kuljin käytäviä ja hymyilin vastaantuleville. Olen vihdoin onnistunut muuttamaan elämääni kohti niitä haaveita, jonne joskus olin jo menossa. Ei enää työtä, jossa voin huonosti, uusia mahdollisuuksia ja ystävyyksiä. Pitkästä aikaa odotan syksyä ja pimeneviä iltoja, räntäsateita ja pakkasia. Sillä enää minun ei ole pakko. Kiitos!

29.5

Tässä talossa minä kuulen vasaran iskut
isäni ja isoisäni
näen arvioivat katseet
muistan pölyn ja kuumuuden
nuorten kehojen innon
tästä tulee meidän omamme
eikä minua vielä ollut

Nämä tiilet ja laudat
paita tuolin selkänojalla
autotallin haju
postilaatikko
istutetut puut ja ne kaadetut
silloin kun minä olin pieni
yhdessä ihmetellyt haavan lehdet

Pelko saartaa minut
kaartaa jokaisen muiston takaa
kivistä
poluista
sammaloituneista reliikeistä
aika kuluu liian nopeaa
harmauttaa ja sairastuttaa
tämä talo on kovin täynnä elettyä

Hae sipulin varsia
valitse kymmenen hyvää
maa versoo
minä nypin vedet silmissä
tahtoisin ottaa syliin
rakastaa terveeksi
enkä voi
puhallus ei auta
nyt täytyy pysyä kovana
en perkele itke

Toivon

Tänään kaikki on mahdollista

Mitä enemmän turtuu arkeen ja päivien kulkuun, sitä nopeampaa tuntuu aika kulkevan. Ei minun pitänyt olla näin kauan hiljaa, viikot karkasivat käsistäni.

Hiljaisuudessani on kypsytellyt päätöksiä, vapautin itseni töistä opintovapaalle kolmeksi kuukaudeksi ja päätin hakea yliopistoon. Myös lapsettomuushoidot alkoivat, ensimmäinen inseminaatiomme - ja toivottavasti viimeinen - oli tänään. Lääkitykset ovat olleet mietoja ja liki sivuoireettomia, itse IUI oli kivuliaampi kuin osasin odottaa. Kohtuni sulki itsensä eikä tahtonut päästää sisälleen katetria, mutta hetken maanittelun jälkeen kaikki onnistui. Munatorvissa odotteli irtoamistaan kaksi hyvän kokoista munasolua ja kolmaskin oli kovaa kyytiä kehittymässä, mutta luultavimin se lutenisoituu olemattomiin.

Nyt vain odotamme ja toivomme, lähetämme rakkautta ja valoa pienille elämän aluille, jotta solut kohtaisivat toisensa ja alkaisivat jakaantua, kiinnittyisivät kohtuuni ja kasvaisivat lapsiksemme. Hurjan kaunis ajatus - että se tapahtuu juuri tänään. Tänään kaikki on mahdollista, ajatus saa minut hymyilemään.
Hei pienet, minä rakastan teitä koko olemuksellani. Tänään hellin itseäni.