Vielä täällä

Märkä metsä helisee parvekelasien takana, vihreys kasvaa verkkokalvoille ja tyynnyttää. Hengitän kosteaa raikkautta ja havun tuoksua enkä malta hakea sisältä lisää vaatetta, vaikka palelen. Tässä on nyt hyvä.

Kohdussani ei kasva kukaan. Kolme inseminaatiohoitoa ei tuottanut toivottua tulosta ja odottelemme syksyn koeputkimahdollisuuksia. Ympärilläni vatsat sen sijaan pyöristyvät, viikonloppuna sain kuulla neljän tuttavani olevan raskaana. Enää en tiedä, mitä tuntea. Olen mitä onnellisin ystävieni raskauksista, mutta välillä haluaisin olla itse kertomassa kauniita uutisia. Ehkä kadehdin, enemmän kaipaan. Välillä itkustani ei tule loppua niinä päivinä kun raskaustesteihin ilmestyy vain yksi viiva, välillä en mahdu vihaani kuukautiskipujen lamaannuttaessa minut tekemättömyyteen. Mutta enimmäkseen minä vain elän ja yritän hyväksyä, tehdä kaiken minkä voin auttaakseni kehoni mahdollisuuksia.

On hämmentävää, kuinka paljon toiset joutuvat tekemään ja kokemaan matkalla vanhemmuuteen toisten tullessa äideiksi ja isiksi puolihuolimattomasti ja vahingossa. Kai kaikella on tarkoituksensa. Onneksi ihmeistäkin saa kuulla, vielä en ole lakannut uskomasta meidän vuoroomme, vaikka toisinaan haluan luovuttaa. Välillä ajattelen sitä vapautta, jonka tästä haaveesta luopuminen meille toisi. Ei kehon lämpötilojen mittauksia, ei kuppiin pissaamisia, ei taktikoituja seksipäiviä eikä ruokavaliohuomioita sen varalta, että saattaisin olla raskaana. Ei kipuilua, itkuja, katkeruuksia eikä sitä todellisuutta, että vuoden ja yhdeksän kuukauden jälkeenkään en ole raskaana. Tällä hetkellä suurin tavoitteeni on löytää tasapaino lapsettomuuden ja lapsihaaveiden välillä, oppia hyväksymään vallitseva tilanne ja rakastaa sitä, jopa nauttiakin siitä, kiittää.

Sillä onhan meillä paljon hyvää. Meillä on ihana ja hyvinvoiva parisuhde, meillä on vapaus omaan rytmiimme ja harrastuksiimme, meillä on aikaa itsellemme ja toisillemme. Ja minulla on aikaa opiskella, saattaa loppuun aloittamani ja aloittaa syksyllä taito- ja taidepainotteisena luokanopettajaopiskelijana. Kävin tänään haiselemassa ilmaa campuksella, kopistelin käytävillä ja yritin löytää jonkun vastaamaan kysymyksiini hyväksiluettavista opinnoista. Ylpeänä itsestäni kuljin käytäviä ja hymyilin vastaantuleville. Olen vihdoin onnistunut muuttamaan elämääni kohti niitä haaveita, jonne joskus olin jo menossa. Ei enää työtä, jossa voin huonosti, uusia mahdollisuuksia ja ystävyyksiä. Pitkästä aikaa odotan syksyä ja pimeneviä iltoja, räntäsateita ja pakkasia. Sillä enää minun ei ole pakko. Kiitos!