Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


torstai 19. elokuuta 2010

Kissailua ja talvivarastoja

Parvekkeella on syksy. Matto tuoksuu haalistuneesti mäntysuovalta, tuuli on puskenut lasien rakosista männyn siemeniä lattialle. Pihlaja notkuu punaisena ja ilma on vain erilainen. En ole pitkään aikaan ollut näin kissana, hakeutunut kerimään lämpöisiin paikkoihin ja hyristellyt laiskuudessa. Kahvikin on kylmää ja pahaa, mutta juon sen silti. Taikamukin pöllö iskee silmää.

Nyt minä olen hereillä, vajaan kolmen tunnin aamupäiväunien jälkeen. Kehoni levon tarve on uskomaton, toivon, että tämä ei enteile pitkän pimeän talven väsymystä. Vakaasti olen laittanut korvavalon harkintaan, sillä toivon pysyväni opiskeluvireisenä läpi loskan ja pakkaskausien. Jos saisin valita, niin pitäisin kesän jatkuvasti, pohjoisen valkeat yöt tekevät vain niin hyvää. Valon tarpeeni on valtava.

En osaa oikein tarttua mihinkään. Haahuan ympäriinsä saamatta tavaroita paikoilleen, en saa tulostettua tarvitsemiani enkä tehtyä graduani. Silti kaikki on hyvin, ei varjoista huutelevaa velvollisuudentuntoa eikä nilkkoja nakertavaa syyllisyyttä. Edes Facebookin uudet vauvauutiset eivät ole saaneet minua tolaltaan, vaan tunnen pelkkää aitoa onnea kaikkien uusien raskauksien ja vauvojen johdosta. Maanantaina lapsuudenystäväni virallisti odotuksensa, eilen ensirakkauteni sai pojan ja tänään jo joskus mainittu teinivuosieni jalkapalloilijaystäväni kertoi uudesta raskaudestaan. Nämä kaikki olen jo tiennyt edeltä, aavistanut statuksien hymyistä, sydämistä ja sanattomista viittaukista. Minulla on vainu. Näiden kahden vuoden aikana olen oppinut lukemaan ihmisiä uudella tavalla, katsomaan sillä silmällä. Nytkin joku minussa kihisee erään läheiseni julkilausumatonta raskautta. Tähän mennessä olen ollut aina oikeassa.

Laitoin miehelleni viestin ja houkuttelin hänet rannalle töiden jälkeen. Tahdon haistella merta, kuvata vettä ja kasveja talven varalle. Haluan kävellä hiekassa, uittaa varpaitani viilenevässä vedessä, ehkä jopa kahlata kivellemme. Vasta huomenna ryhdistäydyn, vaikka minun ei sittenkään tarvitse töihin. Soitto pomolleni toi ylimääräisen vapaapäivän, sillä hän ei tiennyt minne minut laittaisi. Hyvä, koska minulla on jo valmiiksi monta paikkaa, jossa voin olla. Ja niin, huvittavinta lienee kai, että olen ensi viikolla neljä työpäivääni vuorolla, jonka työaika alkaa vasta kahdeksalta. Olen monta viikkoa yrittänyt siirtää rytmiäni siis turhaan, hymyilyttää. Kaikki menee juuri niin kuin pitääkin.

Tämän päivän saldona ja toistaiseksi ainoana saavutuksena pakastettujen punaherukoiden lisäksi talvivarastoissani odottaa nyt monta tuntia afrojumppaa, kotikosmetiikkaa ja pajutöitä kansalaisopistossa, ainoastaan värttinällä kehräämisestä myöhästyin. Surrurrur, sen aika on myöhemmin siis.

Maailmani on kaunis.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti