Selviytymien ilman strategiaa

Hengitän hiljaa, kasaan voiman takaisin itseeni. Vihreä pussitee on laimeaa yliliotuksesta huolimatta, mutta lämmittää silti, turvariepuni. Kehoni huutaa antioksidantteja, himoitsee marjoja ja raakaa kaakaota, omegoita ja magnesiumia. Kaikkea tumman vihreää, merilevää ja parsaa ja vahvaa teetä. On hyvä, että sillä on näin selkeä tahto, vakaa varmuus kaipauksistaan. Lohdullista, että jokin minulle ja minussa on selvää.

Aamulla kävin lääkärissä, selkäryhmää iskiasoireisiin, kilpirauhas-, hemoglobiini- ja sydänkokeita muihin epämääräisiin tuntemuksiin. Kehoni suree kanssani. Puhuin selkeästi ja tunteetta keskenmenosta kunnes lääkäri romautti suojamuurini kysymyksellä: tuliko kiirellinen lähtö sairaalaan? Hetkessä olin takaisin sängyssä verhojen takana, kävelemässä käytävillä ja tietämässä, että nyt se tapahtuu. Että tämän päivän jälkeen lastamme ei enää ole. Alan jo kyllästyä koko lauseeseen, ehkä parantuminen on jo siis alkanut.

Mutta niin, pinnistelin vastaanottohuoneessa kyyneleitä vastaan minuutteja, nyökkäilin ja puistelin päätäni vastaukseksi muihin kysymyksiin. Oliko raskaus ensimmäinen? Puistelua. Sinulla on jo siis lapsia ennestään? Puistelua. Useampi keskenmeno? Nyökkäilyä. Keski-ikäiseltä mieheltä ei paljoa lohdun sanoja herunut, nyyhkyttäen kumartelin alusvaatteisillani hänen edessään, annoin stetoskoopin kuunnella, vasaran nytkyttää refleksejä. Kaikki tuntuu olevan kunnossa, mutta testataan kuitenkin, soita sitten tuloksista. Hei, minä itken, etkö näe? Miten silloin kaikki on kunnossa? 


Kerrankin kiitollisena yliopiston loputtomista käytävistä kävelin pisintä reittiä rauhoittuakseni. Hoin hädättömyyden ja selviämisen mantraa ihmisvilinässä, naamioiduin läppärin tavoittamattomuuden taakse.  Tänään pitää vielä kohdata monia ihmisiä, selvitä HOPS-keskustelusta ja niistä tekijöistä, jotka mahdollisesti hidastavat opintojani, matkasta toivottuun äitiyteen omaopettajani kanssa. Sitä ei voi sivuuttaa, eikä näitä viiden viikon sairaslomia. Kolme tuntia aikaa etäännyttää tunteeni kuplamuoviin. Kaikkeus, auta minua.

Suvanto

Aamulla käteni kulki häpyluulta kylkikaariin koveran litteän matkan. Ei enää muille näkymätöntä pientä kumpua ja turvotusta, kaikki on kutistunut pois viikossa. Vaatteet roikkuvat päälläni, en ehkä ole muistanut syödä. Aiemmin olisin säteillyt riemua, katsokaa, mahdun laihuusfarkkuihini taas kahden vuoden jälkeen, juuri nyt en voisi vähempää välittää. Ei sen näin pitänyt mennä. Uutta talvitakkiakaan ei tarvitse hankkia, vatsani mahtuu nykyiseen liiankin hyvin.

Kahvi maistuu taas hyvältä, ei tarvitse laskea kuppeja, hetkeen. Eilen mieheni vei minut ulos syömään ja  valitsin huoletta kaikkea sitä, mistä olen ollut paitsi yli kaksi kuukautta. Söin pakastevihannekset salaattipöydästä. Viiniäkin olisin voinut juoda ilman antibiootteja. En pese porkkanoita enää niin tarkkaan, en mieti pastorointeja tai listeriaa - helppoa.

Vähitellen elämä solahtaa tuttuun uomaansa. Alan taas ajaa pyörällä, pääsen uimaan ja kuntosalille, kaivan ylijääneet ovulaatiotestit kaapista. Kirjoitan graduni valmiiksi. Maalaan kuvat pois mielestäni, ompelen ideani vaatteiksi. Avaan silmäni maailmalle ja jatkan elämää, hymyilenkin. Kyllä tämä tästä, ajattelen. Vielä jonain päivänä olen kokonainen äiti. Annan käden silittää urheaa vatsaani.

AURA

Elämän keskipäivässä
Minäkin eksyin synkkään metsään
Aamupäiväin kappaleisiin
Iltojen ikävään
Missä

Kasvot puhuvat omaa kieltään
Oppivat suruaan nauramaan
Ja elämän hauraat astiat
Katsovat ihmetellen toisiaan

Askel ja pysähdys kerrallaan
Yksi nurin yksi oikein
Etsi tietä joka hehkuu
Polkua joka puhuu

Se on käsiesi liikkeissä
Se on taivaankannen valoissa
Se on päivällä ja yöllä ja aina
Se on täällä se on muualla
Se ei puhu, ei voi vastata

Olen ymmärtänyt tämän sen valossa

Talvi toi meidät tähän paikkaan
Missä lepäämme kylki kyljessä
Opimme enemmän toisiamme
Opimme ajoissa luopumaan

En ehkä tiedä mitä tehdä
Vaikka joskus olenkin varma
Ja joskus makaan aivan hiljaa
Ja uskallan vain epäillä

Jos yrittäisin puhua vain sanoja
Käsiin jäänyt kosketuksen paloja
Täytyy luopua, ajatella uudelleen
Itsensä ja muut

Cmx - A.W.Yrjänä

Tahdon unohtaa koko matkan

Tässä kuussa lapsellamme on ollut lupa tulla kaksi vuotta. En halua muistella ensimmäisten yrityskertojen toiveikkuutta ja onnea, en katsoa taaksepäin ja nähdä kaiken muuttuvan suunnitelmalliseksi ja harkituksi, päivien loputtomaksi laskemiseksi. Tahdon unohtaa koko matkan. Kipu ja pettymykset eivät vahvista ketään, päin vastoin. En muista näin suurta heikkoutta olleen aiemmin, en fyysistä enkä psyykkistä. Silti on vain pakko jaksaa, muu maailma ei pysähdy kanssani.

Taistelin pitkään sanaa lapseton vastaan, pelkäsin määrittäväni itseni pysyvästi joksikin, vetäväni sen sisältöä puoleensa. En enää tahdo uskoa vetovoiman lakiin. Se tekee tästä kaikesta omaa syytäni, aivan kuin vanhat jumalat jotka tuomitsevat ja rankaisevat. Kyllä minä olen yrittänyt. Olen uskonut, luottanut, toivonut, julistanut, sallinut, rakastanut ja päästänyt irti. Antanut itselleni ja Universumille aikaa ja mahdollisuuksia ja tässä ollaan. Me olemme lapsettomia, edelleen - korkeimmaksi parhaaksi, vitut.

Tältäkö ikuinen elämä tuntuisi? Katsella kuolemattomana elämän virtaavan ohitse, nähdä lasten syntyvän ja kasvavan ja kuolevan itsen pysyessä alkupisteessä muuttumattomana tarkkailijana. Kahteen vuoteen mahtuu kymmeniä muiden lapsia, liian monta vertauskohtaa omille tähtien asukeilleni. En enää ymmärrä, miksi me? Enkä jaksa välittää. Eikä kenelläkään ole vastausta. Näinä päivinä tyhjyyteni on loputon syvyys, alkumeri ja avaruus, kadotettujen elämien tyyssija.

Itkua ei enää tule, sen sijalla on nyt lamaannus. Aamulla kello hertättää ottamaan lääkkeet seitsemältä, tuijotan pimeyteen minuutteja osaamatta nousta ylös. Nielen tabletteja haluamatta muistaa miksi, enää neljä päivää, sitten on yksi konkretisoija vähemmän. Loppuisipa vuoto jo, tahdon unohtaa ja jatkaa eteenpäin, kyllästyttää. Hei Maailma, eikö olisi jo meidän vuoromme? Vähän iloa ja valoa ja sitä kuulua puhtainta rakkautta tännekin, yksi vauvan kokoinen annos - kiitos.













Kaamosoireet nostavat itseään pintaan, vaikka tässä tilassa en erota selvästi mikä on mitä. Mutta muistatteko korvavalon? Yksi sellainen on tulossa, blogissa lisää vempeleestä ja sen vaikutuksista itseeni jatkossa.

Tabu

Pimenevä vuodenaika pukee minua. Kuolema naamioituu värikylläisyyteen, nakertaa lehtiruotoja paljaiksi mustuudessaan. Surun hampaat ovat pitkät ja terävät, jäytävät minua mahoksi, lahottavat kuin mädän puun.

Päivisin ihmiset puhuvat vauvoista enemmän kuin koskaan ympärilläni, ja minä olen hiljaa. En sano: vaietkaa - omani kuoli vasta. En kerro lapsilleni suunniteltuja nimiä sille äidille, joka pohtii kuopukselleen kastetta. Enkä kysy: Oletteko varmoja, että saatte? siltä nuorelta mieheltä, joka huovuttaa vastapäätä vauvan hattua viiden vuoden pääähän suunnitellulle lapselleen. Ääneti käteni hierovat märkää villaa tiiviiksi massaksi ja minä vaivun salaisen maaniseen rytmiini. Hiljaa olen toivottamatta heitä siihen helvettiin, jossa minä elän.

Olen läsnä, mutten kuitenkaan. Nauran muiden naurua vaikka tahtoisin laittaa kädet korville ja huutaa niin, että kaikki lakkaisi olemasta. Annan sanojen ja kuvien vyöryä ylitseni kuin ei mitään ja itken vasta kotini turvassa. En pidä tästä. Tahtoisin iloita vilpittömästi ja välittömästi muiden onnesta, mutta hymyni yltää silmiini vasta päivien päästä, jos sittenkään. Tunnen olevani petturi, valehtelevani maailmalle päin naamaa.

Miksi lasten hankkimiseen liittyvä suru on meille niin suuri tabu? Miksi pelkäämme itkeä tuttujen, mutta vielä vieraiden ihmisten edessä, tai jopa ystäviemme kanssa? Ihmiset puhuvat syövistä, sairauksista, onnettomuuksista ja kuolemista avoimesti, menetetyistä lapsista vaietaan kahvipöydässä.

Eikä minusta ole nostamaan ensimmäistä kuollutta sikiöä pöydälle. Ehkä pitäisi alkaa kuljettaa mukana sitä ainoaa ultrakuvaa elävästä lapsestamme ja näyttää se toisten vyöryttäessä vauva-albumeita iPhoneistaan. Tässä Urho-Ilonamme on reilu kahdeksan viikkoa, hän ei ole enää litteä, ohutta ihoakin jo löytyy. Eikö ole söpö? Viikon päästä häntä ei enää löytynyt kohdustani. Voin kuvitella vaivautuneen hiljaisuuden ympärilläni. Lusikka pyörisi tyhjää kupissa ja lopulta vaihtaisin itse puheenaihetta. Ilon pilaaja.

Kiitos

Haluan vilpittömän lämpimästi kiittää koko sydämestäni kaikkia rakkaita, ystäviä, tuttavia ja niitä lukuisia tuntemattomia, jotka ovat ilmaisseet halunsa auttaa meitä niin raskauden eri vaiheissa kuin nyt surussammekin. On uskomatonta, kuinka pyytettömästi ihmiset ovat jakaneet meille aikaansa, rukouksiaan, energiahoitojaan ja lohduttavia sekä rohkaisevia ajatuksiaan - kaikkea sitä mistä toivovat meidän saavan apua. Ja me saammekin, tiedämme ettemme ole yksin ja että ympärillämme on valtavasti auttajia. Rakastan teitä.

Tiedän myös, että lopulta minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kiittää Universumia tästäkin kokemuksesta. Kipuni on osa matkaani, osa sitä prosessia jossa kasvan ihmisenä ja henkisesti. Raskauden aikana pakkolevossa kiitin siitä, että minulla on vihdoin aikaa vain itselleni ja ajatuksilleni, mahdollisuus nähdä kuka minä olen. Maksin tuntien tekemättömyydessä ja vain olin, rakastin ja hengitin. Juttelin syntymättömälle lapsellemme ja opin samalla itsestäni paljon. Kaikessa tässä vihaisessa surun uhmassani minä tiedän, millainen minun maailmani on - siellä on kaikkea sitä mihin on joskus mahdoton uskoa.

Kiitos näistä heiveröisistä aluista ja rakkauden kokemuksista, jotka ovat kasvattaneet meitä vanhemmuuteen ja vastuullisuuteen jo vuosia. Kiitos rakkaudesta, joka vahvistaa parisuhdettamme entisestään, kiitos siitä että olen saanut sielunkumppanini tähän elämään rinnalleni. Kiitos näistä prosesseista, jotka vahvistavat ystävyyksiä ja sieluyhteyksiä tällä matkalla. Kiitos siitä, että minulla on mahdollisuus kasvaa ja laajentaa ymmärrystäni elämästä, vahvistua ja ymmärtää kaikkinaisuuden moninaisuuksia niin, että pystyn jatkossa kohtaamaan avoimesti, empaattisesti ja arvostavasti jokaisen elämän, joka kohdalleni tulee.

Kiitos tästä elämästä.

Vaikka surumme tulee ehkä vielä olemaan pitkä ja monivaiheinen, minä kuitenkin tiedän, että kaikessa on jotain kaunista. Kuolemassa on uusi alku.

LINNUNHAMMAS

patosivat tämän joen, kun olin vielä pieni
pienenpieni syntymätön, piste solujen saatossa
merkkinä siitä arpi tässä ja kaulalla linnunhammas
kädessä sauva sileä puuta ja silmissä pitkä katse

Kerto:
virtaan alkuvesien
heittäydyn ja kuljen
aina virran mukaan
alas vesiin lämpimiin
kohtuun merten vanhain
kehtoon vuoksien
eikä padottua tätä vettä saa

luona hiljaisten koskien, luona siipien iskun
kurotan kohti veden pintaa, kurotan päin yötaivasta
joka on niin syvä täällä, sinne ei parane pudota
koettaa hyvää onneaan
kosken voimaa vastaan

tulee aamu taaskin
valon kehrä kiertää kiven
jos kohta varjot lankee
lankee ne jotta valo näkyisi
paremmin kirkassilmän
katsoa kauneutta
koreutta maanpiirin humalluttavaa

Kerto
CMX - A.W. YRJÄNÄ

Suru ja viha

Mieli on sanaton eikä se lepää missään. Itku takertuu, vaakkuu ilmoille suihkussa ja öisin, tietämättömien sanoissa ja teoissa. Katso, kummalla meistä on isompi maha, eiks toi ookki jo vähän laskeutunut? Katso tuohon, se potkii, harvoin näkee näin selvästi. Tuhansien ihmisten käytävillä minä näen niitä liikaa, puhkon mielessäni neulalla kuin saippuakuplia. Omani on puhjennut jo liian monesti, miksi toiset saavat kasvattaa sateenkaariaan? 

Jo toisena yönä minä herään suruuni ja toivon kehoni lakkaavan kerrankin muistamasta. Miltä se tuntui, sen klöntin tuleminen ulos, vaalea rääpäle pitkin housuja ja loputon veri. Kolme lääkäriopiskelijaa katseli lattioita ja seiniä, myöhemmin sairaanhoitajaopiskelija niiskutti kuunnellessaan minulle annettuja ohjeita. Eikä kukaan katsonut enää silmiin.  Hei, ihmiset. Kohdatkaa tämä kuolema minussa yhtä rohkeasti kuin aamulla levitelty anatomiani. Minä olen muutakin kuin varottava virtsaputken suu, levitettävät häpyhuulet ja ontelo spekulan mennä. Ei se tapa, teitä. Enkä olisi halunnut kivun lakkaavan, sillä tiesin sen jälkeen tulevan toden.

Aamuisin mieheni löytää minut sohvalta, tuijottamasta yhteen pisteeseen, itkemästä. Vihaan sitä ääntä, yksinäistä valitusta, ilman hallitsematonta kulkua, vinkunaa ja kaakatusta. Työpaidat kastuvat kyynelistä ja kuolasta, rauhoitun vähitellen hänen sydämensä ääneen. Hän sanoo, että ei se haittaa, jään vielä tänään kotiin. Odota, perun vain palaverit. Käsi silittää lapaluita tasaisiksi, ojentaa paperia ja tuudittaa. Onneksi meillä on toisemme.

Äiti soittaa liian usein. Miten sinä jaksat? Eihän ole kuumetta? Olethan syönyt? Ei tästä auta kuin selvitä, aika parantaa. Se onni onnettomuudessa, että se oli vielä pieni, minun ensimmäiseni meni kesken kuudennella kuulla ja piti synnyttää ulos. Onhan se menetys. Voi voi. Töissä Marja-Leena näytti pieniä nuttuja joita se tekee niiden vauvalle, kyllä tuntui aika pahalta. Eihän se voi tietää. 

Pinnistelen pystyäkseni puhumaan edes hieman, enimmäkseen olen hiljaa ja pyyhin kyyneleitä. Mutta en sano, että en nyt jaksaisi. Tässä surussa ei ole tilaa kolmelle, tämä on meidän omamme, näiden seinien hiljainen ja loputon laulu nyt. Jätän vastaamatta illalla ystävien puheluihin, arvostan, mutta en pysty.

Eilen oivalsin jotain matkastani, jotain jonka oletetun suuruuden olen jo nyt unohtanut. Ymmärrystä siitä, mitä kulunut vuosi on tehnyt minulle ja todellisuudelleni, kaventanut tietoisuuteni ja energiani itseeni. Ennen olin universaalia rakkautta ja muiden auttamista, nyt olen vain minää ja meitä. En jaksa muuta, tämä kupla on liian tiivis haljetakseen, mitättömyyksien hautomo. Sillä mitä on edes meidän surumme nälkää näkevien silmissä? Kuoleman väärissä tuomioissa? Elävältä kidutettujen tuskassa? Mitätöntä, sanon minä. Mutta silti niin totta.

Ja kyllä minusta tuntuu siltä, että olen pettänyt itseni ja maailmani, totuuteni. Enkä enää ikinä halua kokea yhtään keskenmenoa. Enkä tiedä, miten jaksan yrittää taas. Viimeksi kului yli vuosi ennen kuin tärppäsi uudestaan, liian monta pettynyttä kiertoa, täysiä ja tyhjiä kuita, tabletteja ja piikkejä. Ja vain siksi, että saisin kokea kaksi keskenmenoa yhdessä raskaudessa? Hei Universumi, haista vittu. Tänään minä vihaan sinua.

Loputtomasti samaa

tyttö tyhjässä kirkossa 
katsoo palavaa ikkunaa 
sydämessä mustaa jäätä 
silmässä kuiva kyynel 
eikä yksikään enkeli 
tule koskaan lohduttamaan 
eikä löydy pyhää sanaa 
kertomaan 

alttarimaalaus alastonna pysytelköön raameissaan 
kun kylmä viima kaikkialta hankaa seinää vihassaan 

jos mikään ei muutu 
kaikki vain jatkuu 
loputtomasti samaa 

kuvun alle eksyneenä 
lepattelee lintu 
ajatus lyö kasvoihin 
kuin tahtoen herättää 
riisukaa pois salaisuudet 
häpeänne yltä 
en enää hae täältä mitään 
haluan vain levätä 

CMX - DINOSAURUS STEREOPHONICUS

Tähtivauva, osa kaksi.

Tämäkin lapseni palasi tähtiin, lopullisesti viikoilla 9+3 huolestutettuaan meitä monesti sitä ennen. Aamuyöstä heräsin itkuuni ja tietoon siitä, että lapseni on kuollut. Ei ole enää ketään, jota silittää pyöristyvän kohdun läpi, ei ketään kenelle kertoa, kuinka me kaikki tulemme häntä rakastamaan. Hän halusi palata tähtiin jo aiemmin poistuneen kaksoissisaruksensa luokse. Eikä mikään vie sitä pois.

Tälläkin kertaa kaikki toteutti liki samaa kaavaa. Aamulla kontrolliultrassa kaikki oli hyvin ja hienosti, hematooma oli jopa jo poistumassa. Siitä parin tunnin jälkeen lorahti ensimmäinen runsaampi vuoto ja helvetilliset kivut saivat minut itkemään, muutaman tunnin päästä monitorilla iloisesti polskinut lapsemme oli sairaalan roskakorissa. Verikokeet paljastavat mahdollisen pienen infektion, mutta ei vielä mitään, mitä olisi alettu lääkitä, etukäteen. Kotiin lähdin kahden antibioottikuurin kanssa - varuilta.

Ja päivää ennen minä näin talomme ulko-ovella kuolleen tikan. Hätkähdin ja kerroin miehelleni, kuinka ennen edellistä keskenmenoamme vuosi sitten kuollut varpunen odotti minua ovella. Hän vakuutti minut sattumasta, siitä kuinka mielemme poimii yksityiskohtia, jotka sitten merkityksellistää, halusin uskoa. 

Eilen hän nyökkäsi hiljaa sanoessani, että se oli se pikkulintu. 

Ja jälleen minä olin uskomassa kaikkeen hyvään, siihen että saamme pitää pienemme. Että toukokuussa me saamme hänet syliimme ja meistä tulee perhe. Että enkeleitä ja tarkoituksia on, että maailma on kohtuullinen ja kaunis. Tällä hetkellä se on ainoastaan yhtä tyhjä kuin kohtuni.