Kohti uutta

Aamuni tuntuvan nykyisin loppuvan kesken, en ennätä päivittää blogiani niin kuin tahtoisin. Iltaisin minulla olisi aikaa, mutta jotenkin en vain osaa - aamujen tyhjyys antaa tilaa olla läsnä, tunnistaa ja tavoittaa mitä minulle kuuluu. Toisaalta on ollut hyvä olla hiljaa, vellomatta ja pyörimättä olleissa. Tänään varastan hetken luennolta, annan ruuviliitosten ja puunsyiden valua ohitseni, teknisten piirrustusten aika on toiste

Jotain on tapahtunut. Mieleni on antanut periksi tyyneydelle ja hyväksynnälle, haikea suru ja ikävä möyryävät enää haaleina minussa. On ihan hyvä olla, tämä osa elämääni on nyt näin. Eilen kekrinä sytytin kynttilät lapsilleni, istuin hiljaa ja katselin liekkejä, astioissa lammikoiksi sulavaa steariinia. Kuuma massa levisi hallitsemattomasti lasissa ja mietin elämää. Sitähän se on, vapaata vellomista jossain rajoissa. Toisten kupit ovat laakeammat kuin toisten, toisten syvemmät. Silti sydän on aina keskellä, valaisee tai lepää mustana paikallaan.

Olen miettinyt paljon luovuttamista, sitä tuleeko se hetki joskus kohdallemme. Päättäisimme, että emme enää yritä ja jatkamme elämäämme pysyvästi lapsettomina. En tiedä, enkä tahdo päästää vielä niin irti tästä unelmastamme. Välillä tuntuu, ihan kuin he olisivat jo tässä. Juoksisivat helmoissa ja puhuisivat meille. Ihmekö tuo, niin pitkään olemme heistä haaveilleet, luoneet tosiksi ja osaksi elämäämme. Irrottaminen tuntuu väärältä.

Tänään posti toi odottamattoman kirjeen OYS:sta, uudet hoitoajat oli kirjattu sarakkeisiinsa. Tammikuussa alottaisin sumutteet. Näin pian, oli ensimmäinen reaktioni. Siihenhän ei ole kuin kaksi kuukautta. Keskellä ensimmäistä opetusharjoittluani. Ehkä olemme valmiit ja universumi on tällä kertaa kanssamme samaa mieltä. Sylimme on avoin onnen tulla.

Surusta ja symboleista

Eilen mietin surua, sitä mitä se tekee minulle ja kuinka minä suren. Välillä tunnen itseni huonoksi ihmiseksi tässä maailman torjuvuudessani, etenkin silloin kun en kykene olemaan onnellinen muiden puolesta. Haluaisin rakastaa jokaista pientä lasta ja elämää pyyteettömästi ja niin teenkin, oman suruni ja omien torjuvien reaktioideni takaa. Alan vähitellen kyllästyä itseeni, toistuviin sanoihin, tunteisiin ja synkkään alavireisyyteeni. Kaipaan ympärilleni valoa ja kaiken poispyyhkivää rakkautta, kepeyttä.

Tämä prosessi tuo minussa esiin pimeät puoleni - kateuden, katkeruuden ja omanapaisuuden, ehkä juuri siksi tämä tila on minulle niin vaikea. En halua sallia minulle ihmisyyttäni tässä, en kohdata omia negatiivisia tunteitani. Sillä vain kamalat ja pahantahtoiset katkeroituneet ihmiset toimivat kuten toimin. Ja he, ketkä ovat menettäneet jotain ja surevat, muistutan itseäni toistuvasti. Yritän antaa anteeksi itselleni ja elämälle.

Eilen Iltasanomat saivat minut miettimään surun viestimisestä muille. Ennenhän naiset ovat pitäneet suruharsoa ja miehet -nauhaa tai -nappia vaatetuksessaan. Myös minä kaipaan jotain symbolia, joka kertoisi maailmalle, että olen nyt surullinen enkä jaksa toimia niin kuin tavallisesti. Ihmiset tietäisivät ja minä saisin elää omaa hiljaisuuttani muiden keskellä saamatta suuremmin epäsosiaalisen vetäytyjän leimaa. Muut ehkä päästäisivät minut vähemmällä vaateineen: talkoista, kutsuista ja yhteiseen hiileen puhaltamisesta kieltäytyminen olisi sallittua ilman selittelyitä. 

Mielenterveyden keskusliitto myy surukorua juuri tähän tarkoitukseen, mutta minuun sen muotoilu ei vetoa. Suunnittelen tekeväni oman surusymbolini tähän käyttöön. Ehkä jopa olen niin rohkea ja sitaisen mustan nauhan hihaani merkiksi. Kaipaan myös muita ulkoisia merkkejä, joiden kautta voisin kertoa muille lapsettomuudestani ja keskenemenoistakin, ehkä painatan oman T-paidan tai jotain. Hassua, ettei Simpukka-yhdistykselläkään ole mitään päällevedettävää myynnissä. En usko olevani ainoa, joka tahtoisi lapsettomuuden näkyvän.

Ehkä kaikki tietävät, vaikkei asiasta puhuta

Nojatuolini syli on lämmintä ruskeaa, lapsuuteni pehmeää vakosamettia, turvaa. Pienenä halusin olla aikuinen, jotta ei tarvitsisi huolehtia. Ajattelin, että silloin voin itse päättää asioistani ja voin päättää niin, että kaikki on aina hyvin. En ymmärtänyt miksi äitini naurahti huvittuneesti järkeilylleni. 

En silti palaisi ajassa takaisin lapsuuteeni, enneminkin tahtoisin elää uudestaan ne nuoruuteni kaikkivoipaisuuden vuodet, jolloin vasta itsenäistyneenä jaksoin bilettää, tutustua uusiin ihmisiin, opiskella ja käydä tapahtumissa. Elin ennen kaikkea ilman tätä lisääntymisen vimmaa. Ehkäisystä ei luistettu missään tilanteessa, ja jos oli pieni olemantonkin mahdollisuus vahingolle, niin jälkiehkäisyä perään. Kuinka hölmö olinkaan.

Tuolloin en edes pitänyt lapsista. Heidän huutonsa ja tarraavaisuutensa ahdisti ja koin, että ei minusta ole vielä äidiksi kun ei ollut taidekasvattajaksikaan. Sitten kehoni alkoi vaatia lasta. Vähitellen sallin ajatuksen kasvaa todeksi ja niin suureksi, että siltä ei käynyt enää perääntymän. Viisi vuotta sitten aloin hiljalleen jutella miehelleni toiveestani, kylvin ainoan riidanaiheen suhteeseemme. 

Me erosimme ja muistan, kuinka sanoin ystävälleni, että Universumilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin antaa minun tulla äidiksi. Minä luotin niin paljon vetovoimaisuuteeni, siihen että kun nyt hyppään tyhjään ja sallin lapsen tulla, niin hän tulee. Niinhän maailmani oli ennenkin toiminut - asiat järjestyneet tahtoni mukaan. Aloin etsiä uutta kumppania vanhemmuuteen kanssani. Minulla oli jo valmiina sukusolujen luovuttajiakin auttamaan, mikäli olisin päätynyt tekemään lapsen yksin. 

Eikä onnellani ollut määrää mieheni kerrottua eräänä sunnuntaiyönä, että hän on oivaltanut tahtovansa sittenkin lapsen kanssani. Että me olemme täydelliset yhdessä ja että ainoa pysyvä voima todellisuudessamme tulee perheestä, rakkaudesta. Että hän ei tahdo toistaa isänsä virheitä eikä paeta loputtomasti sitoutumista. Minun oli helppo sanoa tahdon.

Meille on kahdessa vuodessa tapahtunut paljon hyvää ja kaunista, vaikka yksi asia ei mennytkään niin kuin piti. Seuraamme haikeina vierestä ystävien lasten kasvua ja heidän lisääntymisen helppouttaan - tuntuu liki ironiselta, että lähes kaikki heistä ovat tulleet raskaaksi ensimmäisistä yrityskierroista, jopa vahingossa ja tuosta noin vain. Jouluna tupsahtelee kortteja pienistä tytöistä ja pojista tonttuhatut päässä, juhlissa vilistää tai mönkii samanikäisiä, joita meillä voisi olla. Eikä kukaan kysy, että milloin meille. Ehkä kaikki tietävät, vaikkei asiasta puhuta.

Jälleen eilen olin tipahtaa tuolilta klikattuani vanhan työkaverin muuttunutta profiilikuvaa. Hänen vatsansa on viimeisillään, ihan yhtäkkiä. Omassa surussa jokainen uusi raskaus, jonkun huuto.netistä ostetut vauvatarvikkeet, onnelliset uudet valokuvat söpöistä lapsista, jonkun konttaamaan oppimiset ja hampaiden kasvua kitistyt yöt sekä tuskailut uhmaiästä vihlaisevat kipeästi. 

Jokainen teko hieroo omaa lapsettomuuttamme syvemmälle nahan alle. Joskus piilotan hetkeksi ne ihmiset, joiden onnea en vain jaksa ottaa vastaan. Välillä tahtoisin koko maailman pitävän lapset piilossa. Ja tiedän, että en voi jatkaa näin. Voin vain oppia elämään asian kanssa, ja yrittää olla tahdikkaampi sitten, kun on meidän vuoromme.

Ja puhunhan itsekin opinnoistani niille, keillä ei ole opiskelupaikkaa ja parisuhteestani sinkuille. Anteeksi, en ymmärtänyt ehkä satuttavani. 

Pimeää

Suru pitää minua vielä sylissään, välillä haluan käpertyä vain syvemmälle, rypeä ja itkeä väsymystäni pois. Välillä haluan potkia ja raivota itseni eloon, raadella ankeuttajat hengiltä. Unissani minä olen raskaana ja oksennan kuolleita lapsia sisältäni, seuraan vierestä kuinka tuttujen vatsat kasvavat samaa tahtia kuin omanikin pitäisi. Päivisin en pääse unikuvista eroon, vaikka kuinka nopeasti kulkisin, yritän pitää itseni ja mieleni kiireisinä. Luulen, että ne pitäisi vain kohdata - maalata pois väijymästä, tehdä tosiksi ja hyväksyä. Vielä ei ole sen aika.

Tässä tilassa olen myös herkempi ulkomaailman koetulle vääryyksille, usko ihmisiin ja ihmisyyteen positiivisena voimana vaatii pinnistelyä. Viimepäivien homokeskustelut vaikuttavat voimakkaammin kuin median kohu aiemmin, ymmärtäminen ja hyväksyminen teettää työtä. Osa minua pyörii valtavirran teoissa ja marginaalien myrskyissä raadeltavana. Väsynyt mieleni ei jaksa perustella eikä vääntää, alan itkeä paineen alla. Onko niin vaikea hyväksyä? Millaista on fundamentalistien jumalan rakkaus ja armo, ihmisoikeus- ja tasa-arvokäsitykset? Entä me, mekään emme ole saaneet lapsia luonnollisesti vaikka olemmekin fyysisesti mies ja nainen. Olenko joskus tehnyt niin suurta syntiä, että tämä on kaiken rangaistus. Hei, herätkää!

Muutenkin olen viimepäivinä ollut ärtyinen, uupunut ja apea uudella tavalla. Ehkä hormonitoimintani palautuu raskautta edeltäneeseen tilaan, ehkä pimeys sotkee aivotoimintaani, ehkä minä vain suren. Matalalla liidän joka tapauksessa, kompastelen juurakoihin ja telon itseäni kiviin. Tuntuu, kuin kaikesta olisi kulunut kuukausia vaikka maanantaina keskenmenosta on vasta kaksi viikkoa. Todellisuuteni on hiljainen ja harmaa.

Tänä aamuna maailma on suuri meri

Kajoavan aamun pehmeä valo herättelee puitani vielä hetken. Joku uskaltaa jo puhua talvesta, mutta minä laitan periaatteesta vastaan. Näillä leveyksillä kaamos kestää niin pitkään niin pimeänä, sekoittaa hormonini ja väsyttää minut. Älä rakas tule ihan vielä, anna meille aikaa tottua kaiken kuolemaan, valmista meitä vähitellen. Lasken päiviä valoa kohti.

Muistatteko kun istuin kesäaamuja parvekkeella ja minun oli hyvä? Siitä ei ole pitkästi ja yritän tavoittaa nuo hetket taas hiljalleen, opetella meditoimaan, liikkumaan, hengittämään ja hymyilemään - olemaan läsnä. Antibiootit loppuivat, vuoto niukkenee ja kaikki pyörähtää alkuunsa. Surusta on osattava päästää irti joskus, hyväksyttävä, että tämä oli nyt tässä ja uusi vaihe saa tulla. Eikä kaikesta tarvitse löytää tarkoitusta. Asiat vain ovat niin kuin ovat, eivät hyvinä tai pahoina vaan olevina. Ne tulevat ja menevät, virtaavat vuorovesinä reittejään, me heilumme levinä mukana. Maailma on suuri meri.

Uusi raskaus voi alkaa jo seuraavasta kierrosta ja vuoden päästä minä voin olla elävän lapsen äiti, kaikki on mahdollista. Meidät otettiin hedelmöityshoitojonoon takaisin, alkukeväästä on vuoromme, mikäli uusi elämä tarvitsee apuja. YTHS:n psykiatri tapaa minut viikon päästä, sekin on hyvä. Haluan varmistua etten uppoa vahingossa liian syvälle.







Korvavalo saapui eilen ja kahden käyttökerran jälkeen en uskalla puhua suuria. Mutta molempien hoitokertojen loppupuolella olen alkanut hymyillä ilman näkyvää syytä - tuosta on vielä mahdotonta tehdä johtopäätöksiä. Kiinnostuneet voivat seurata laitteen kotisivulla käytävää ihmiskoetta. Ei, en ole itse tuossa mukana, halusin muuten vain kokeilla pehmittääkö tämä talveani.

Puut pimenevät taivasta vasten, niiden rajat ovat selkeät katsoa. Silmä unohtuu seuraamaan oksien huiskutusta, heilutan takaisin. Kertokaa terveiset lapselleni, minä odotan häntä kuten te unianne. Paljaat rangat ovat vaiti, notkuvat lintujen painoa. Maa on räntää täynnä, keltaiset lehdet kajastavat outoa valoa.

Kauppamatkalla näin taas äitejä vaunuineen, väsyneitä kuin minä. He uupuneet rakkaudesta, minä surusta. Katselin pitkään lähelle tullutta varista, yhtä hämmentynyttä kuin itsekin. Sinun kupusi on kuin omani vasta, kanna sitä ylpeänä, ajattelin. Hän katsoi minuun takaisin kunnes oli aika mennä. Valitsin kapeimmat polut vasitella, maa tuntui yhtä raskaalta kuin rintani.

Nämä päivät ovat pahimmat, yksinäisyyden vaateettomat tunnit. Puhumani lauseet voi laskea kaksin käsin ja jaloin, mieleni on liian kiireetön kaiken tulla. Minä odotan että palaat kotiin ennen yötä, pidät sylissä ja täydennät tyhyyden, silität unen varjot eheiksi ennen kuin lankeavat. Kaksinkertainen ikävä hieroo itseään minuun ja väistelen inohten sen otetta. Mene pois, jätä minut olemaan tyhjä ja yksin.

Huomenna manaan valon,
hymyilen vaikka väkisin.

Olen kyllästynyt .

Poimintoja

Tyttö sanoo: olen tuntenut sinut alusta. Niin kauan olet pitänyt kasvojani
kättesi välissä, kuiskinut mielelle hellinkielin. Raaputamme hiekkaan
kivillä, simpukankuorilla, aina tulee aalto, vie sanan mennessään. Aina
pimeä laskee mustat lampaat, taivasniittyjen tummat polut, tähdet
surulankojen välissä keinumaan. Ja tähdet, pitkin yötä ne kantavat pimeää
harteillaan, näyttävät tietä.

Saila Susiluoto - Auringonkierto (2005)