Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


torstai 25. helmikuuta 2010

Aivan kuin maailmani olisi pettänyt minut

Tuntemattoman laulajan ääni sekottuu epämääräiseen hälinään, kiliseviin astioihin ja lapsen itkuun. Ohitseni kulkevat ihmiset mustissa ja harmaissaan, luovat häipyviä kontrasteja kahvilan punaiseen seinään. Jos oikein yritän, voin melkein nähdä vastapäisessä tuolissa istuneet ihmiset, kaikki tilaa halkoneet ja hetken hallinneet henkilöt, heidän ilmaan haalistuneet reittinsä ja kaiuiksi haalenneet äänensä.

Vihreä tee on vahvaa ja hyvää, luontaisen makeaa vailla meren makua. Hartiani ja käsivarteni muistavat vielä hetki sitten minua hieroneet ja painelleet kädet, ihana lämpö valuu hiljan liian kylmän hoitohuoneen jäähdyttämälle keholleni. Hieronta houkutti päänsäryn takaisin, toivottavasti se on vain käymässä. Istun epämukavasti selin muihin ihmisiin ja jo kerran säpsähdin luullessani kuulleeni äänen, jota en tahdoisi kuulla. Onneksi muistoni huijasivat minua ja puhuja osottautui aivan muuksi, kuin siksi nuoreksi mieheksi, josta tahdon olla kaikin tavoin erossa.

Näinä päivinä kaikkialla tuntuu olevan perheitä matkalla samoihin paikkoihin, tai niistä pois, kuin minäkin. Ja huomaan sen satuttavan taas, oman lapsettomuuteni. Sylini on kärsimätön ja ihmettelevä, vihainenkin omasta tyhjyydestään. Miten se voi olla niin vaikeaa, kysyn yhä uudelleen. Kiertoni on säännöllinen, yhdynnät ovulaation aikaan, ei kofeiinin eikä alkoholin kohtuutonta kulutusta, ei tupakkaa, terveellinen ruokavalio ja lupa lapsella tulla. Stressaan toisinaan, mutta niin kai kaikki. Miksi yhdet tulevat vahingossa raskaaksi ja tahtomattaan, toiset parin kierron yrityksellä ja kolmannet vuosien päästä, neljännet eivät ikinä?

Hedelmällisyyspohdinta tipauttaa helposti elämän peruskysymysten äärelle, laittaa miettimään kaiken tarkoitusta tai tarkoituksettomuutta, biologiaa, solujen jakaantumista ja hormoonitoimintaa, ympäristötekijöitä, kohtaloa, jumalaa ja jumalattomuutta. Ennen kaikki oli niin selvää - minun oli helppo uskoa tarkoitukseen, enkeleihin, universaaliin elämänenergiaan, korkeimpaan parhaaseen ja henkiseen kehitykseen. Nyt en tiedä enää millä tiellä olen.

Tahdon pitää kiinni tarkoituksesta, sillä kuten olen jo ennenkin maininnut, se tekee mielen elämään. Haluan uskoa, että on maailma, jota emme voi tavoittaa ja tutkia, ymmärtää, mitata ja selittää, koska se tuo kaikkeen syvyyttä ja tuntemattoman muuttujan mahdollisuuden - sen joka voi kääntää kaikki päälaelleen. Haluan uskoa ihmeisiin, parantavaan ja hoitavaan elämänenergiaan ja siihen, että emme elä täällä yksin. Mutta mitä syvemmälle ja pidemmälle kuljen tätä prosessiani, sitä vankemmin epäily tarrautuu varjooni. Keinoni alkavat olla vähissä ja luottaminen yhä hankalampaa. Aivan kuin maailmani olisi pettänyt minut. Mitä jos kaikki onkin vain harhaa, höpötystä, taikauskoa, huuhaata, illuusiota ja pelkkää kovaa faktaa?

Entä jos minä olen väärässä yrittäessäni luoda pehmeämpää maailmaa ja uskoessani johonkin, jota todellisuudessa ei ole. Paitsi että kaikki mikä on, on minussa, mielessäni, sanoissani ja ajatuksissani. Minä jäsennän maailmani, teen sen merkitykset yhdessä muiden kanssa, poimin ja suodatan, valikoin ja hyväksyn. Ehkä oikeampi ihmettelyn aihe olisi siis, miksi luon epäuskoa ja hämmennystä elämääni? Ja se stressi, miten ihmeessä sallin sen syntyä minuun? Näyttää siltä, että minun olisi hyvä pysähtyä istumaan hiljaa ja katsomaan sisälleni, kuuntelemaan ja tunnustelemaan totuuksiani.

Eilisen terapian jälkeen havahduin siihen, että enää todellakin vain viidesti istutan itseni tuttuun sohvaan, sitten se on ohi. Hiljainen pakokauhu keri itsensä kaulaani ja hyrisi epäilyn lauluja korviini, pärjäänkö sittenkään? Mitä jos jotain tapahtuu, eikä minulla ole ketään, kuka auttaisi ja kuuntelisi ja tietäsi, mitä pitäisi tehdä? Hetken päästä ymmärsin, että onhan minulla, minä itse tiedän kyllä. Minulla on mieheni ja muutama läheinen ystäväkin, ei siis hätää, minä selviän. Vaikka haikeaa se ehkä on, sillä kukaan muu ihminen ei ole nähnyt minusta kaikkea sitä, mitä hän.

Vielä olisi vajaa kaksi tuntia kulutettavana, tee on jo aikaa sitten haalennut mukiini. En tiedä, kehtaanko jäädä enää paikalleni, monet jälkeeni tulleet ovat jo teillään. Carita Forsgrenin Kolmen kuun kuningatar lepää lämpimän punaisena vieressäni. Ehkä on aika mennä ja etsiä uusi soppi minulle ja Maununtyttärelle.

2 kommenttia:

  1. Elämä kulkee, suuren a spiraalina, valosta pimeään, pimeästä valoon ja taas takaisin. Ei ole selitystä kaiken tarkoitukselle, ei minullakaan, mutta oma kokemus on:

    Pimeydessä, epäilyksessä, kärsimyksessä ja tyhjyydessä kulkeminen on initaatio matka. Mistä minne? Sinun kohdallasi en tiedä. Omalla kohdallani se on ollut aina uudelleensyntymä suurempaan tarkoitukseen, syvempään merkitykseen kuin ennen.

    Se ei ole hauskaa silloin kun se tapahtuu. Uskon kuitenkin, että pääset oman sielusi pimeän yön läpi uutseen aamuun. Ystäväsi ovat mukanasi. Voimia. :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos Susi, näin ajattelen itsekin, tai olen ajatellut. Haluan luottaa siihen, että tällä kaikella on jokin tarkoitus ja ymmärrän, että suren vielä keskenmenoakin, jossain hiljaisessa tilassa itsessäni, hyvin syvällä. Ja haluan uskoa siihen, että tämä kaikki on tarpeellista, näyttäähän se minulle itsestäni ja maailmastani uusia sävyjä, kasvattaa kai.

    Valoa yllesi.

    VastaaPoista