Suru ja viha

Mieli on sanaton eikä se lepää missään. Itku takertuu, vaakkuu ilmoille suihkussa ja öisin, tietämättömien sanoissa ja teoissa. Katso, kummalla meistä on isompi maha, eiks toi ookki jo vähän laskeutunut? Katso tuohon, se potkii, harvoin näkee näin selvästi. Tuhansien ihmisten käytävillä minä näen niitä liikaa, puhkon mielessäni neulalla kuin saippuakuplia. Omani on puhjennut jo liian monesti, miksi toiset saavat kasvattaa sateenkaariaan? 

Jo toisena yönä minä herään suruuni ja toivon kehoni lakkaavan kerrankin muistamasta. Miltä se tuntui, sen klöntin tuleminen ulos, vaalea rääpäle pitkin housuja ja loputon veri. Kolme lääkäriopiskelijaa katseli lattioita ja seiniä, myöhemmin sairaanhoitajaopiskelija niiskutti kuunnellessaan minulle annettuja ohjeita. Eikä kukaan katsonut enää silmiin.  Hei, ihmiset. Kohdatkaa tämä kuolema minussa yhtä rohkeasti kuin aamulla levitelty anatomiani. Minä olen muutakin kuin varottava virtsaputken suu, levitettävät häpyhuulet ja ontelo spekulan mennä. Ei se tapa, teitä. Enkä olisi halunnut kivun lakkaavan, sillä tiesin sen jälkeen tulevan toden.

Aamuisin mieheni löytää minut sohvalta, tuijottamasta yhteen pisteeseen, itkemästä. Vihaan sitä ääntä, yksinäistä valitusta, ilman hallitsematonta kulkua, vinkunaa ja kaakatusta. Työpaidat kastuvat kyynelistä ja kuolasta, rauhoitun vähitellen hänen sydämensä ääneen. Hän sanoo, että ei se haittaa, jään vielä tänään kotiin. Odota, perun vain palaverit. Käsi silittää lapaluita tasaisiksi, ojentaa paperia ja tuudittaa. Onneksi meillä on toisemme.

Äiti soittaa liian usein. Miten sinä jaksat? Eihän ole kuumetta? Olethan syönyt? Ei tästä auta kuin selvitä, aika parantaa. Se onni onnettomuudessa, että se oli vielä pieni, minun ensimmäiseni meni kesken kuudennella kuulla ja piti synnyttää ulos. Onhan se menetys. Voi voi. Töissä Marja-Leena näytti pieniä nuttuja joita se tekee niiden vauvalle, kyllä tuntui aika pahalta. Eihän se voi tietää. 

Pinnistelen pystyäkseni puhumaan edes hieman, enimmäkseen olen hiljaa ja pyyhin kyyneleitä. Mutta en sano, että en nyt jaksaisi. Tässä surussa ei ole tilaa kolmelle, tämä on meidän omamme, näiden seinien hiljainen ja loputon laulu nyt. Jätän vastaamatta illalla ystävien puheluihin, arvostan, mutta en pysty.

Eilen oivalsin jotain matkastani, jotain jonka oletetun suuruuden olen jo nyt unohtanut. Ymmärrystä siitä, mitä kulunut vuosi on tehnyt minulle ja todellisuudelleni, kaventanut tietoisuuteni ja energiani itseeni. Ennen olin universaalia rakkautta ja muiden auttamista, nyt olen vain minää ja meitä. En jaksa muuta, tämä kupla on liian tiivis haljetakseen, mitättömyyksien hautomo. Sillä mitä on edes meidän surumme nälkää näkevien silmissä? Kuoleman väärissä tuomioissa? Elävältä kidutettujen tuskassa? Mitätöntä, sanon minä. Mutta silti niin totta.

Ja kyllä minusta tuntuu siltä, että olen pettänyt itseni ja maailmani, totuuteni. Enkä enää ikinä halua kokea yhtään keskenmenoa. Enkä tiedä, miten jaksan yrittää taas. Viimeksi kului yli vuosi ennen kuin tärppäsi uudestaan, liian monta pettynyttä kiertoa, täysiä ja tyhjiä kuita, tabletteja ja piikkejä. Ja vain siksi, että saisin kokea kaksi keskenmenoa yhdessä raskaudessa? Hei Universumi, haista vittu. Tänään minä vihaan sinua.

Loputtomasti samaa

tyttö tyhjässä kirkossa 
katsoo palavaa ikkunaa 
sydämessä mustaa jäätä 
silmässä kuiva kyynel 
eikä yksikään enkeli 
tule koskaan lohduttamaan 
eikä löydy pyhää sanaa 
kertomaan 

alttarimaalaus alastonna pysytelköön raameissaan 
kun kylmä viima kaikkialta hankaa seinää vihassaan 

jos mikään ei muutu 
kaikki vain jatkuu 
loputtomasti samaa 

kuvun alle eksyneenä 
lepattelee lintu 
ajatus lyö kasvoihin 
kuin tahtoen herättää 
riisukaa pois salaisuudet 
häpeänne yltä 
en enää hae täältä mitään 
haluan vain levätä 

CMX - DINOSAURUS STEREOPHONICUS