Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


tiistai 19. lokakuuta 2010

Surusta ja symboleista

Eilen mietin surua, sitä mitä se tekee minulle ja kuinka minä suren. Välillä tunnen itseni huonoksi ihmiseksi tässä maailman torjuvuudessani, etenkin silloin kun en kykene olemaan onnellinen muiden puolesta. Haluaisin rakastaa jokaista pientä lasta ja elämää pyyteettömästi ja niin teenkin, oman suruni ja omien torjuvien reaktioideni takaa. Alan vähitellen kyllästyä itseeni, toistuviin sanoihin, tunteisiin ja synkkään alavireisyyteeni. Kaipaan ympärilleni valoa ja kaiken poispyyhkivää rakkautta, kepeyttä.

Tämä prosessi tuo minussa esiin pimeät puoleni - kateuden, katkeruuden ja omanapaisuuden, ehkä juuri siksi tämä tila on minulle niin vaikea. En halua sallia minulle ihmisyyttäni tässä, en kohdata omia negatiivisia tunteitani. Sillä vain kamalat ja pahantahtoiset katkeroituneet ihmiset toimivat kuten toimin. Ja he, ketkä ovat menettäneet jotain ja surevat, muistutan itseäni toistuvasti. Yritän antaa anteeksi itselleni ja elämälle.

Eilen Iltasanomat saivat minut miettimään surun viestimisestä muille. Ennenhän naiset ovat pitäneet suruharsoa ja miehet -nauhaa tai -nappia vaatetuksessaan. Myös minä kaipaan jotain symbolia, joka kertoisi maailmalle, että olen nyt surullinen enkä jaksa toimia niin kuin tavallisesti. Ihmiset tietäisivät ja minä saisin elää omaa hiljaisuuttani muiden keskellä saamatta suuremmin epäsosiaalisen vetäytyjän leimaa. Muut ehkä päästäisivät minut vähemmällä vaateineen: talkoista, kutsuista ja yhteiseen hiileen puhaltamisesta kieltäytyminen olisi sallittua ilman selittelyitä. 

Mielenterveyden keskusliitto myy surukorua juuri tähän tarkoitukseen, mutta minuun sen muotoilu ei vetoa. Suunnittelen tekeväni oman surusymbolini tähän käyttöön. Ehkä jopa olen niin rohkea ja sitaisen mustan nauhan hihaani merkiksi. Kaipaan myös muita ulkoisia merkkejä, joiden kautta voisin kertoa muille lapsettomuudestani ja keskenemenoistakin, ehkä painatan oman T-paidan tai jotain. Hassua, ettei Simpukka-yhdistykselläkään ole mitään päällevedettävää myynnissä. En usko olevani ainoa, joka tahtoisi lapsettomuuden näkyvän.


3 kommenttia:

  1. Olen vaan niin tosi pahoillani näistä menetyksistänne :/ Ihan liikaa on kyllä surua annettu kannettavaksi teillekin...se on niin väärin!

    Nyt sinua seuraa taivaalla kaksi aivan erityisen kirkasta ja tärkeää tähteä <3

    Lukiessani näitä tekstejäsi olen välillä jotenkin aivan haltioitunut. Sulla on siis vaan niin uskomattoman upea taito kuvailla asioita ja tuntemuksia niin kauniisti ja syvällisesti, että lukija imeytyy syvälle mukaan tarinoihn ja hetkien tuntemuksiin. Osaat todella taiteilla sanoilla ja ilmaista itseäsi hyvin. Wau!

    Oletko koskaan harkinnut kirjailijan tai runoilijan uraa? ;) Sulla meinaan olisi rahkeita siihen.

    Koita jaksella.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kaunis.

    Minulta aika usein kysytään tuosta kirjoittamisesta ja olen kyllä ajatellut joskus kirjoittavani kirjan. Mielessäni on kuitenkin enemmän sanoja ja niillä leikittelyä kuin hyviä tarinoita. Ehkä jonain päivänä niistä syntyy jotain, vielä ei ole sen aika.

    Jaksamista sinullekin!

    VastaaPoista
  3. Voi todellakin siun kaannattaa julkaista kirja. Eikä se minusta tarvitse edes tarinaa, sillä sinulla on taito pukea tunteet sanoiksi ja sanat kuviksi.
    Ihana Sinä!

    VastaaPoista