Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Tahdon unohtaa koko matkan

Tässä kuussa lapsellamme on ollut lupa tulla kaksi vuotta. En halua muistella ensimmäisten yrityskertojen toiveikkuutta ja onnea, en katsoa taaksepäin ja nähdä kaiken muuttuvan suunnitelmalliseksi ja harkituksi, päivien loputtomaksi laskemiseksi. Tahdon unohtaa koko matkan. Kipu ja pettymykset eivät vahvista ketään, päin vastoin. En muista näin suurta heikkoutta olleen aiemmin, en fyysistä enkä psyykkistä. Silti on vain pakko jaksaa, muu maailma ei pysähdy kanssani.

Taistelin pitkään sanaa lapseton vastaan, pelkäsin määrittäväni itseni pysyvästi joksikin, vetäväni sen sisältöä puoleensa. En enää tahdo uskoa vetovoiman lakiin. Se tekee tästä kaikesta omaa syytäni, aivan kuin vanhat jumalat jotka tuomitsevat ja rankaisevat. Kyllä minä olen yrittänyt. Olen uskonut, luottanut, toivonut, julistanut, sallinut, rakastanut ja päästänyt irti. Antanut itselleni ja Universumille aikaa ja mahdollisuuksia ja tässä ollaan. Me olemme lapsettomia, edelleen - korkeimmaksi parhaaksi, vitut.

Tältäkö ikuinen elämä tuntuisi? Katsella kuolemattomana elämän virtaavan ohitse, nähdä lasten syntyvän ja kasvavan ja kuolevan itsen pysyessä alkupisteessä muuttumattomana tarkkailijana. Kahteen vuoteen mahtuu kymmeniä muiden lapsia, liian monta vertauskohtaa omille tähtien asukeilleni. En enää ymmärrä, miksi me? Enkä jaksa välittää. Eikä kenelläkään ole vastausta. Näinä päivinä tyhjyyteni on loputon syvyys, alkumeri ja avaruus, kadotettujen elämien tyyssija.

Itkua ei enää tule, sen sijalla on nyt lamaannus. Aamulla kello hertättää ottamaan lääkkeet seitsemältä, tuijotan pimeyteen minuutteja osaamatta nousta ylös. Nielen tabletteja haluamatta muistaa miksi, enää neljä päivää, sitten on yksi konkretisoija vähemmän. Loppuisipa vuoto jo, tahdon unohtaa ja jatkaa eteenpäin, kyllästyttää. Hei Maailma, eikö olisi jo meidän vuoromme? Vähän iloa ja valoa ja sitä kuulua puhtainta rakkautta tännekin, yksi vauvan kokoinen annos - kiitos.













Kaamosoireet nostavat itseään pintaan, vaikka tässä tilassa en erota selvästi mikä on mitä. Mutta muistatteko korvavalon? Yksi sellainen on tulossa, blogissa lisää vempeleestä ja sen vaikutuksista itseeni jatkossa.

4 kommenttia:

  1. Voi Rakas. Olen kovin pahoillani. Niin soisin kaiken ilon ja onnen sinulle tapahtuvan. Kiitos sanoistasi, sinulla on taito saada tuska ilmaistuksi ja muutkin ymmärtämään kokemaasi. Kiitos, että voin edes sanoissasi jakaa kokemaasi. Mie en voi muutaa kuin välittää sinulle ja teille valoa ja rakkautta sekä voimaa jaksamiseen. Ja jos vain voin olla jotenkin avuksi, niin olen käytettävissä. Halaus!

    VastaaPoista
  2. Kiitos että olet, se riittää. <3

    VastaaPoista
  3. Eksyin tänne Sydänjään blogista, ja kun huomasin sun kirjoittaneen tänne jo vuoden verran, en voi kuin ihmetellä miten en ole eksynyt tänne aiemmin. Tulen uudestaan ja lisään tämän ehdottomasti seurattavien blogien listaan.

    Kirjoitat kauniisti ja hyvin, ja vaikka en tällä hetkellä eläkään syvissä vesissä, muistan vahvasti kulkeneeni noita samoja pimeitä polkuja kevät-talvella.

    Kai haluan vaan sanoa, että parempi aika tulee kyllä, ilman sitä kauan toivottua plussaakin. Surut on vaan surtava ja kasattava itsensä aina uudelleen, ja pikkuhiljaa sitä vahvistuu ja paranee. Joskus siinä voi kulua vuosia, eikä se tietenkään oikein lohduta, mutta kyllä se aika vielä tulee. Toivotaan kuitenkin, että paranemisprosessi lähtisi käyntiin piakkoin plussan muodossa <3

    VastaaPoista
  4. Hei ja tervetuloa. On hyvä huomata etttei ole yksin ja ainoa, että muutkin kulkevat välillä pimeässä ja elämä silti jatkuu. Kaikilla on kai oma pimeän laaksonsa, itselläni se on lapsettomuus, jollain joku muu.
    Ja aurinko paistaa, vaikkei sitä aina näy.

    VastaaPoista