Kirsikka

Minä katselen vihreinä hehkuvia kuusten latvoja ja lämmitän itseäni auringossa. Kuulkaa, minä sulan kuin likaantuneet kinokset, valun hiljaa maaperään ja tulen yhdeksi. Annan korsien kasvaa ja taittua, ihmisten tulla ja mennä, hetkien lipua ohitse ja jäädä pysyviksi. Tänään kävelin yliopistolle vain siksi, että voin ja koska minulla on aikaa. Katselin kuraantuvia kengänkärkiäni ja oikaisin vielä kohmeisen nurmen läpi, sen pinta uinui kuolleena vanhaa sykliään uuden suunnitellessa jo kasvuaan. Niin minussakin, vielä suren vanhoja kipujani, opettelen kerta toisensa jälkeen luopumaan enkä vieläkään ole mestari. Tuntuu hyvältä kuitekin huomata, että kaiken sen myllerryksen alla siemenet itävät, ne hiljasena mielessä lausutut toivon ajatukset, ruma muuttuu kauniiksi.

Välillä olen niin ankara itselleni. En pidä siitä negatiivisuudesta jota käsittelen, tavasta jona se ilmenee minussa. Koska se näyttää minulle sen, mitä en ole, alleviivaa keskeneräisyyteni mielikuvaa, korostaa kasvunpaikkojani ja matkani niitä polunkohtia, jotka ovat käyttämättöminä niityttyneet umpeen, lakanneet olemasta. Ihan vasta ymmärsin, että ei ole mikään pakko kulkea sitä yhtä reittiä, välillä on tarpeen uskaltaa astua polulta niitylle ja kohdata rajoitta koko maailma. Tehdä juuri niin miten ei pitäisi, ehkä ihan oma polku, tai eksyä, tai oikaista. Tai vain jäädä paikoilleen itkemään. Välillä on hyvä nähdä vain pieni maailmansa ja oma napansa, löytää avaruus sisältään ja oppia suunnistamaan omista tähdistään. Tunteet täytyy tuntea ja vaikka jotkut ovat sitä mieltä, että kaikki voi olla aina ihanaa näkökulmaa vaihtamalla, on purkauksilla silti paikkansa. Ne toimivat merkkeinä ja merkitsijöinä, auttavat huomaamaan sen, mitä minussa taphtuu.

Olen lueskellut Ihkuusia ja löytänyt sieltä monesti itseni. I used to be that girl, so and totally that girl. Kolme vuotta sitten, ennen kuin tämä prosessi oli vielä saanut alkuaan, silloin kuin se oli vasta itämässä. Aloin elää unelmilleni ja huomasin ennen pitkää vetäneeni pitkän viivan toivelistani toteutuneiden ylle. Paitsi sen yhden, en ehkä voi sanoa tärkeimmän, mutta yhden suuren ja elämäämullistavan toiveen yli, lapseni odottaa vielä. Mitä minussa on tapahtunut, minne meni se tyttö?

Välillä mietin, olenko kiittämätön, kun minulla on jo kaikki muut. Minulla on loistava parisuhde ja ihana ihminen rinnallani, minulla on ystäviä joihin voin nojata ja luottaa ja jotka jakavat kanssani tätä maailmaa. Teen juuri sitä mitä haluan ja olen matkalla juuri siihen ammattiin, joka tuntuu omimmalta. Olen terve. Minulla on mahdollisuus panostaa hyvinvointiini. Asun mukavasti, talous on kunnossa ja elämä kaikin puolin puitteissaan, minulta ei puutu mitään. Lapsi olisi kirsikka tämän jälkiruoan huipulle, mutta se on silti vallan nautittavaa ilman tuota herkkua. Mutta ei täydellistä. Ja oikeastaan, se kirsikka on aika olennainen kokonaisuuden kannalta. Se vaikuttaa siihen, miltä seuraavat kerrokset maistuvat. Ja joinain päivinä, en halua muuta kuin tuon kirsikan.

Eikö tämän pitäisi silti todistaa minulle, että vanha minäni oli oikeassa. Katson kaikkea hyvyyttä ympärilläni ja olen siitä onnellinen. Jospa universumi kasvattaa vasta sitä minulle täydellisintä kirsikkaa, ne kolme aiempaa ovat olleet vääränlaisia? Entä jos minä en vain ole osannut uskoa ja vetää puoleeni oikein? Kulkenut liikaa negaatioissa ja vahvistanut vain huonoa satoa? Tarjonnut puuni tuholaisille ja altistanut hallalle? Minä en haluaisi uskoa, että maailmankaikkeus on lopulta niin julma. Että se ei sallisi ihmisille suruaan, harharetkiä sysiniityille tai aarniin. Että jos pelottaakin, että kaikki otetaan pois, niin sitten se otetaan. Sillä minusta tuntuu, että juuri sinä hetkenä, kun luottamus on tullut hengitykseeni, niin kaikki on viety pois. Juuri niinä hetkinä kipu on kiipinyt vatsaani ja linnut ovat vieneet lapseni.

Haluaisiko joku kertoa, mistä tässä maailmassa on kyse? Paimentaa minut niityltä polulle tai vuoren huipulle, jotta voin nähdä kauas ja selkeästi.