Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


tiistai 20. syyskuuta 2011

Tänään

Pitkästä aikaa suru nousee pintaan, yllättää pimeässä huoneessa, laittaa nieleskelemään tietämättömien puheista. Kerroin äidille, kerroin ystävälle, kerroin opettajalle.

Me olemme myymässä tätä asuntoa ja haaveitamme, kolme vuotta työhuoneena pysynyttä ylimääräistä tilaa, syöttötuolin paikkaa, pinnasängyn sijaa. Kävin läpi vaatteeni ja vein kirpputorille paljon. Mutta en vielä punaista äitiyspaitaani enkä pöllöpotkupukua, en pieniä raitaisia sukkia. Ne saavat odottaa hetken, seurata mukana taas uuteen vaiheeseen.

Sanoin eilen ääneen, että emme varmaankaan ryhdy adoptioprosessiin enää. Jos ja kun jonot ovat niin pitkät ja minä olen sitten jo vanha. Luovun yhdestä pakoreitistämme, viimeisestä oljenkorresta. Me jäämme kaksin, jos minusta lasta ei synny.

Edelleen minusta on hurjaa, että Universumille jättämäistäni pyynnöistä muut toteutuvat helposti. Asunnostamme saimme ensinäytössä täyden myyntihinnan tarjouksen. Sopiva auto löytyi pari päivää pyynnön jälkeen ostettavaksi. Koira muutti meille. Minä olen päässyt aina opiskelemaan sinne, minne olen mielinyt. Asunto on löytynyt aina. Asiat ovat järjestyneet, suuret muutokset ja pienemmätkin, sopivat tilanteet ja ihmiseet kulkeutuneet vastaan. Miksi odotamme lastamme näin pitkään? Edelleen aprikoin katsomukseni kanssa. Mikään selitys ei tunnu hyvältä, oikealta eikä järkevältä. Tarkoituksettomuuskin tuntuu niin kylmältä, mutta ehkä vielä pahemmalta tuntuu, että tälläkin olisi jokin merkitys. Kuka tai mikä voi olla näin julma?

Ensi kuussa tulee kolme yrityksen vuotta täyteen. Se alkaa jo oikeasti olla pitkä aika - kymmenesosa minun ja miehen elinvuosien keskiarvosta.

Joinain päivinä usko loppuu totaalisesti.
Sattuu, itkettää ja syli kumisee tyhjyyttään.
Silloin minä olen väsynyt, tyhjä ja pohjaton.
Tänään.



Kymmenen minuutin päästä on aika soittaa jatkohoidoista.
Kertokaa minulle, että tässä on vielä jokin  mieli, jossain.

7 kommenttia:

  1. On tässä mieltä, on, kaiken väsymyksenkin keskellä kuitenkin. Kyselin itse aivan samaa vasta vähän aikaa sitten, ja nyt jostain sieltä universumin uumenista ilmaantui muistutus, konkretiaa. *voimia sulle, Unina*

    VastaaPoista
  2. Me ollaan miehen kanssa pohdittu ihan samaa. Miten tämä projekti vaan kestää ja kestää ja kaikki pitää tehdä pitkän kaavan kautta? Tapaamisestamme lähtien kaikki muu on sujunut niin täydellisesti kuin vain voi, joten väkisinkin sitä miettii, että testataanko meidän suhteen pysyvyyttä ja rakkautemme lujuutta nyt sitten tällaisella vastoinkäymisellä?

    Jos, niin kuka meitä testaa? Ja kuinka pitkään tätä testiä on tarve jatkaa?

    Meilläkin lähestyy vuosipäivä kovaa vauhtia. En todellakaan osannut aiemmin ajatella, että me joutuisimme tarpomaan synkkyydessä neljä kokonaista vuotta. Melkein viidesosan elämästäni olen uhrannut tähän, ja palkaksi ei ole toistaiseksi tullut kuin pohjatonta surua. Yritän kuitenkin pitää pääni pystyssä ja luottaa, että viides vuosi on onnen vuosi. Sen on pakko olla!

    VastaaPoista
  3. Vaikka sä olet varmaan pohtinut jo tätä vaihtoehtoa, niin suosittelen sulle tutustumista sijaisvanhempi-toimintaan. Suomessa on erittäin paljon lapsia, jotka asuvat vauvasta asti sellaisissa oloissa, joissa heille ei suoda lainkaan rakkautta, eikä heidän elämässään ole mitään järkeä. Nämä lapset tarvivat kipeästi rakastavaa syliä ja ihmistä, jonka kanssa opettelisivat rakastamaan. Vaikka sijaisvanhemmuteen liittyy aina "riski", että joskus lapsi palaa kotiinsa, niin iso osa näiden lasten vanhemmista ei koskaan muuta tapojaan. En tiedä, ehkä jotkut kokevat sijaisvanhemmuuden asiaksi, joka ei ole oikeaa vanhemmuutta, ja sulkevat ajatuksen siksi pois, kun taas minä näen, että sijaisvanhemmuus on erittäin suurisydäminen tapa auttaa pieniä kärsiviä sydämiä ryhtymällä heidän äidikseen.

    VastaaPoista
  4. Kirjoittelin parikin kommenttia ja kosmos hukkasi ne väsyneen väärinnäppäilyn takia molemmat. höh. Voimia ja toivoa tyhjyyden keskelle <3 oli tarkoitukseni sanoa. Jatkakaa hoitoja jos vain suinkin jaksatte ja luopukaa jos sydän sanoo niin.

    VastaaPoista
  5. Kiitos ihan jokaiselle. Vielä jatketaan yrityksiä ja kaivetaan uskon hituset esille. Blogimaailman syntyneet vauvat tuovat uskoa ja onnea. Kyllä mekin vielä.

    VastaaPoista
  6. Tyhjiä sanoja, mutta haluan silti toivottaa sinulle ja miehellesi voimia, jaksamista ja rakkautta. Toivon koko sydämestäni, että jonain päivänä tyhjä sylisi täyttyy vauvan pehmeästä lämmöstä.

    VastaaPoista