Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


maanantai 16. elokuuta 2010

Mistä on meidät tehty?

Aamulla ihmettelin muuttunutta maailmaa. Heräsin sieltä, missä vielä eilen rullasi toimistotuoli. Hain unisena vaatteitani kirjahyllystä ja yritin ymmärtää, että niin kuin rakastankin Muumi-sarjakuvia, niin niitä ei voi vetää jalkaan. Hyvin pieni muutos elämässäni sai minut hetkeksi ihan tolaltaan omassa kodissani, vaikka olin itse ollut siirtämässä huonekaluja ja tavaroita aiemmin. Tiesin, missä mikin on, ja silti kehoni kulki omia teitään, käsittämätöntä.

Huoneiden vaihtohässäkkä sai minut konkreettisesti jälleen muistamaan sen, kuinka helposti ajaudumme vanhojen ajatusrakennelmien mukana. Kuinka jäämme kiinni tunteisiin ja asioihin, jotka ovat joskus olleet jotenkin huolimatta siitä, että nyt on vallan toisin. Olemme ohjelmoineet itseemme satoja automaattisia käyttäytymis- ja ajattelumalleja. Sammutan valot huoneesta lähdettyäni silloinkin kun tiedän, että ne pitäisi jättää päälle. Laitan pyöräilykypärän automaattisesti päähäni ulko-ovella, vaikka olisinkin päättänyt kävellä. Aamuni tuntuu ihan ihmeelliseltä ilman vakinettirumbaani.

Pelkään tilanteissa, joissa olen tottunut pelkäämään, toistaiseksi aina ihan turhaan. Huolehdin, vaikka useimmiten asiat ovat menneet hyvin ihan itsestään. Omat stereotypiani ja ennakkokäsitteeni saavat minut pitämään jotain ihmisryhmää jonkinlaisena ilman, että oikeasti tunnen heistä yhtäkään. Mieleni saa minut usein tuntemaan itseni huonoksi, epäonnistuneeksi tai yksinäiseksi, vaikka näin ei todellisuudessa ole. Itsesuojeluvaistoni laittaa minut ottamaan kahdesta vaihtoehdosta myös sen huonomman huomioon, jotta en pettyisi liikaa. Ajattelen raskaaksi tulemisen olevan vaikeaa ja monesti epäreilua, vaikka en tiedä tulevasta, eikä muiden lisääntymisaikataulujen pitäisi vaikuttaa minun elämääni.

Tarkkailemalla ajatusmallejamme voimme ymmärtää sen, mistä olemme luoneet itsemme ja oman elämämme. Kuinka pitkään annamme lapsuuden kokemusten pitää meitä otteessaan? Milloin olemme valmiit päästämään irti negatiivisista ajatuksistamme, niistä jotka saavat meidät uskomaan ettemme pysty, kelpaa tai voi? Entä jos antaisimme mahdollisuuden, sallisimme elämämiemme täydellistyä haluamallamme tavalla, uskoisimme itseemme ja muutokseen, haaveisiimme. Meidän tulee vain uskaltaa ajatella toisin, luottaa siihen, että kaikki on juuri nyt ja tulevassa mitä parhain.

Tiedän, että minusta tuskin koskaan tulee uutta Idols-tähteä, mutta voin silti jälleen opetella nauttimaan laulamisesta. Liki kahden vuoden jälkeen en ole vieläkään äiti, mutta vuoden päästä voin jo olla. Graduni ei ole valmistunut viidessä vuodessa, mutta puolen vuoden sisällä se on jo tehty. En enää anna mieleni uskotella minulle muuta, viekotella menneeseen ja tehdä asioista hankalampia, kuin ne ovatkaan. Valitsen sen, mitä (aion olla) olen nyt, enkä sitä, mitä olen ollut. Aion elää ja nauttia keskeneräisyydestäni, matkalla olosta ja tästä hetkestä. Hymyän.




Mieti, mitä sanot, ymmärrä, mitä ajattelet.

2 kommenttia:

  1. Tämän päivän tekstistäsi tuli välitön mielleyhtymä näihin kahteen runoon. Älä kysy miksi, koska en osaa selittää, järjelläni. Kirjoittaja ja sanojen kauneutta rakastava osa minussa kulkee omia teitään, tekee omia mielleyhtymiään.
    <3 ~A~


    In truth everything and everyone
    Is a shadow of the Beloved,
    And our seeking is His seeking
    And our words are His words...
    We search for Him here and there,
    while looking right at Him.
    Sitting by His side, we ask:
    'O Beloved, where is the Beloved?'
    ~Rumi~

    Twilight

    In the woods in the evening light,
    Lies magic and mystery.
    And wonder and awe at the silent trees,
    And the glow of the setting sun.
    The forest paths outlined with light,
    Where shawdows and fairies hide,
    All the things that I do not know,
    Are there in the twilight dim.
    I stand in the clearing silent ,still...
    And tears of delight spill down,
    For the love of the woods ,
    And the gathering eve,
    And for all the unknown things.
    I sense around me the sacred air,
    The hush of the greening time.
    Thr illumination of sky and field,
    The grace of the world so wild.
    The unknown shadows and fireflys,
    The laces and traces of moss.
    The call of the nightbird ,
    The hum of the bee,
    All going into the night.
    Grace in the twilight and grace in my heart ,
    For the unknown things of the wood.
    ..by Donna Earle

    VastaaPoista
  2. Niin kauniita, niin koskettavia. Osaat helähdyttää minussa uinuvaa tietoa, vedota hiljaiseen tietooni, johonkin hyvin syvään ja juurevaan. Rakastan! Kiitos. <3

    VastaaPoista