Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


perjantai 20. elokuuta 2010

Minä olen se että minä olen

Unissani minä elän toisenlaista elämää, jatkan menneiden juttuja, rakastun yhä uudelleen jo elämästäni kulkeutuneihin ihmisiin. Viime yönä minä leijuin ihastuksesta ja kaipauksesta, katselin kasvoja, joita en ole nähnyt pian viiteen vuoteen. Käteni kulkivat paksuissa vaaleissa hiuksissa, silittivät pehmeää ihoa ja lomittuivat kapoisiin sormiin. Suudelmat olivat nälkäisiä ja loputtomia. Silti hän tuntui juoksevan tavoittamattomissa, karkaavan katseeltani ja haihtuvan olemattomiin. Aamulla heräsin hämmennykseen. Haluaisin niin kovasti tietää, mitä hänelle kuuluu, Perhoselle.

Eilinen ranta oli hyvä, vaikka pilvet olivat jo saartaneet auringon. Kävelimme hitaasti ja juttelimme päivistämme, minä pysähdyin välillä kuvaamaan, välillä tutkimme yhdessä kiviä ja merenpohjaa, puhki ruostuneita metalleja ja sulkia. Rakastan noita kiireettömiä tuokioitamme, hetkiä jolloin jaamme sen, mistä olemme päivän aikana jääneet paitsi toisistamme.

Kerroin hänelle onnellisuudetani ja stressittömyydestäni sekä siitä, kuinka kiitollinen olen työstä vapautumisestani. Mieheni hymyili ja kaappasi minut halaukseen, maailma tuoksui suolalle ja levälle, pihlajat olivat yhtä punaisia kuin paitansa - täydellinen hetki. Ja kun olimme lähdössä kotiin, alkoi meri laulaa. Rannan hiljaisuus muuttui kohisevaksi aallokoksi, vesi vaihtoi suuntaa ja alkoi nousta. Katselimme, kuinka hitaasti vesi peitteli hiekan aaltoviivat yksi toisensa jälkeen, pärskähteli jälleen kiviin. Meidän oli hyvä.

Minusta tuntuu päivä päivältä paremmalta, siltä kuin olisin herännyt vuosien unesta. Uskon, että meditaatio on auttanut. Odotan iltaista hiljentymistä, uskallan nykyisin kohdata itseni kaikissa tilanteissa sellaisena kuin olen. Yhä harvemmin olen jäänyt kiinni tunteisiin, annan niiden tulla ja kulkea eteenpäin sitten, kun en niitä enää tarvitse. Myös kirjoittaminen auttaa minua ymmärtämään omaa prosessiani, matkani vaihetta. Blogini on toistaiseksi ainoa paikka, jossa voin piilojulkisesti olla avoin valitsemillani tavoin.

Minulla on loputtomasti aikaa ja tarpeeksi mahdollisuuksia, ei ole kiire.

Minä olen se,
että minä olen.

Rakkautta.

1 kommentti: