En silti palaisi ajassa takaisin lapsuuteeni, enneminkin tahtoisin elää uudestaan ne nuoruuteni kaikkivoipaisuuden vuodet, jolloin vasta itsenäistyneenä jaksoin bilettää, tutustua uusiin ihmisiin, opiskella ja käydä tapahtumissa. Elin ennen kaikkea ilman tätä lisääntymisen vimmaa. Ehkäisystä ei luistettu missään tilanteessa, ja jos oli pieni olemantonkin mahdollisuus vahingolle, niin jälkiehkäisyä perään. Kuinka hölmö olinkaan.
Tuolloin en edes pitänyt lapsista. Heidän huutonsa ja tarraavaisuutensa ahdisti ja koin, että ei minusta ole vielä äidiksi kun ei ollut taidekasvattajaksikaan. Sitten kehoni alkoi vaatia lasta. Vähitellen sallin ajatuksen kasvaa todeksi ja niin suureksi, että siltä ei käynyt enää perääntymän. Viisi vuotta sitten aloin hiljalleen jutella miehelleni toiveestani, kylvin ainoan riidanaiheen suhteeseemme.
Me erosimme ja muistan, kuinka sanoin ystävälleni, että Universumilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin antaa minun tulla äidiksi. Minä luotin niin paljon vetovoimaisuuteeni, siihen että kun nyt hyppään tyhjään ja sallin lapsen tulla, niin hän tulee. Niinhän maailmani oli ennenkin toiminut - asiat järjestyneet tahtoni mukaan. Aloin etsiä uutta kumppania vanhemmuuteen kanssani. Minulla oli jo valmiina sukusolujen luovuttajiakin auttamaan, mikäli olisin päätynyt tekemään lapsen yksin.
Eikä onnellani ollut määrää mieheni kerrottua eräänä sunnuntaiyönä, että hän on oivaltanut tahtovansa sittenkin lapsen kanssani. Että me olemme täydelliset yhdessä ja että ainoa pysyvä voima todellisuudessamme tulee perheestä, rakkaudesta. Että hän ei tahdo toistaa isänsä virheitä eikä paeta loputtomasti sitoutumista. Minun oli helppo sanoa tahdon.
Meille on kahdessa vuodessa tapahtunut paljon hyvää ja kaunista, vaikka yksi asia ei mennytkään niin kuin piti. Seuraamme haikeina vierestä ystävien lasten kasvua ja heidän lisääntymisen helppouttaan - tuntuu liki ironiselta, että lähes kaikki heistä ovat tulleet raskaaksi ensimmäisistä yrityskierroista, jopa vahingossa ja tuosta noin vain. Jouluna tupsahtelee kortteja pienistä tytöistä ja pojista tonttuhatut päässä, juhlissa vilistää tai mönkii samanikäisiä, joita meillä voisi olla. Eikä kukaan kysy, että milloin meille. Ehkä kaikki tietävät, vaikkei asiasta puhuta.
Jälleen eilen olin tipahtaa tuolilta klikattuani vanhan työkaverin muuttunutta profiilikuvaa. Hänen vatsansa on viimeisillään, ihan yhtäkkiä. Omassa surussa jokainen uusi raskaus, jonkun huuto.netistä ostetut vauvatarvikkeet, onnelliset uudet valokuvat söpöistä lapsista, jonkun konttaamaan oppimiset ja hampaiden kasvua kitistyt yöt sekä tuskailut uhmaiästä vihlaisevat kipeästi.
Jokainen teko hieroo omaa lapsettomuuttamme syvemmälle nahan alle. Joskus piilotan hetkeksi ne ihmiset, joiden onnea en vain jaksa ottaa vastaan. Välillä tahtoisin koko maailman pitävän lapset piilossa. Ja tiedän, että en voi jatkaa näin. Voin vain oppia elämään asian kanssa, ja yrittää olla tahdikkaampi sitten, kun on meidän vuoromme.
Ja puhunhan itsekin opinnoistani niille, keillä ei ole opiskelupaikkaa ja parisuhteestani sinkuille. Anteeksi, en ymmärtänyt ehkä satuttavani.
Tekstit
Tuo viimeinen kappale oli aika pysäyttävä. Niin totta. Lapsettomuus on meidän surumme, mutta toiselle se suurin suru voi olla juurikin vaikka se parisuhteen puuttuminen. Ei silloin välttämättä osaa varoa niitä omia sanojaan, vaikka tosiaan ehkä pitäisi. Tai no, kerran tässä taannoin ainakin osasin juuri parisuhteeseen liittyen, kun en söpöstellyt miehelleni erään juuri pitkästä suhteesta eronneen henkilön läsnäollessa. Säästääkseni häntä ja aiheuttamatta hänelle mielipahaa.
VastaaPoistaMe lapsettomat silti odotamme sanojen varomista lapsellisilta, tahdikkuutta. Ehkä siis onkin helpompi vain blokata itse ne ihmiset ulos näköpiiristään, olla itse hakeutumatta niihin tilanteisiin, jossa sitä mahdollista hehkutusta voi kuulla. Mulla on esim. tällä hetkellä eräs raskaana oleva tuttu, jonka näkemistä ehdoin tahdoin yritän välttää säästääkseni itseäni. Surullista, että näin täytyy edes joutua tuntemaan. Olisi ihanaa jos voisi olla vaan onnellinen toisen puolesta (on hän kuitenkin varmasti onnensa ansainnut) ja raivata omat tunteeni sivuun. Ei se vaan mene niin.
Viikon sisällä olen piilottanut kolme ihmistä and counting... Siellä porukalla toivoivat, ettei maha kasvais tällä kertaa niin isoksi...
VastaaPoistaKaikilla meillä on omat kipumme joita useimmiten kannamme yksin. Hetken elin jo maailmassa, jossa muiden raskauksiin ja lapsiin pystyi suhtautumaan onnellisen tyynesti, ilman kipua. Keskellä surua maailma alkaa toimia toisin.
VastaaPoistaSydänjää, minä luulin olevani ainoa ihmisten piilottelija ja se kamalin ihminen, joka tekee niin. Huh, kiitos että tulit kaapista.
Et tosiaankaan ole ainoa! Ja voihan ne ihmiset myöhemmin taas kaivaa esille, kun itse voi paremmin :)
VastaaPoistaEn tiedä pitäisikö minun kirjoittaa näitä sanoja, mutta en tarkoita mitenkään loukata ja jos joku loukkaantuu, niin pyydän vilpittömästi anteeksi.
VastaaPoistaUlkopuolisena on helppoa nähdä ja ymmärtää, ja aina helpompaa kuin asioissa sisällä olevilla.
Takerruin lauseeseen:
"Minä luotin niin paljon vetovoimaisuuteeni, siihen että kun nyt hyppään tyhjään ja sallin lapsen tulla, niin hän tulee. Niinhän maailmani oli ennenkin toiminut - asiat järjestyneet tahtoni mukaan."
Miun fiiliksen mukaan tässä on paljon kysymys tahdosta ja tahdosta luopumisesta. Aloin miettiä, että yhtä kaikki universumin tahtoa, mutta mikä ero on persoonan tahdolla ja universumin tahdolla tässä asiassa?
Hmm, hyvä kysymys.
VastaaPoistaProsessi yleensä kohdallani on mennyt siis niin, että olen ilmaissut toiveeni ja päästänyt siitä sitten irti, luottanut siihen, että asia järjestyy ja korkein paras tapahtuu elämässäni. Ja näin on ollut - asunnot, työt, opiskelupaikat ja suhdeasiat ovat ratkenneet aina ja juurikin olen kokenut tuon siunauksena, sinä korkeimpana parhaana ja sen toteutumisessa elämässäni. Ja jos olen ohjautunut toisille urille, niin senkin olen kuitenkin ymmärtänyt sinä korkeimpana parhaana.
Tämä tilanne on jatkunut niin pitkään niin kuluttavana ja raskaana, että on enää vaikea luottaa entiseen maailmaani, nähdä ja kokea asioita kuten ennen. Jos vetovoiman ajattelee yksinkertaistettuna niin, että vetää puoleensa niitä asioita, jotka elämässä toteutuvat ja kaikki elämässä oleva on omien ajatusten heijastumaa, niin en enää halua ajatella noin. Mielestäni se tekee maailman liian julmaksi ja armottomaksi.
Ja toisaalta taas, jos ymmärtää itsen ja universumin yhtenä, niin se luo oman toimintaulottuvuutensa, jota väsynyt pääni ei kykene tässä selittämään. :)
Kuinka sinä asian näet? Itse en edes ajattele näkeväni asioita kovinkaan laajasti nyt ja värähtelen matalalla enimmäkseen.
Pyydän taas anteeksi jo etukäteen tarkoitukseni ei ole loukata tai pahoittaa mieltä mitenkään. Näin ulkopuolelta asia on helpompi nähdä kokonaisuutena (universuminkin kannalta tai mitä itse ymmärrrän siitä...) -siis tämä on vaan miun näkemys ja ei haittaa vaikka olen väärässäkin.
VastaaPoistaMieki luulen, että sie ymmärrät tämän kaiken tapahtuman myöhemmin. Miettii, miten tämä kaikki vaikuttaa 20, 40 tai 100 vuoden kuluttua? Mikä merkitys näillä tapahtumilla on? Minun ymmärrykseni mukaan joillakin ihmisillä kivulla ja kärsimyksellä syntyy se syvempi rakkaus ja myötätunto. Se kaikki mitä ihmiset kokevat lapsettomuuden tuskassa, niin jossain vaiheessa kun ihminen anteeksi antaa itselleen ja universumille niin vapauttaa valtavasti rakkauden energiaa.
en ole miettinyt noita vetovoimia, enkä niistä tiedä. Mutta joskus aiemmin, kun asiat tapahtuivat ns. toiveittesi mukaan, niin sinussa oli valtavasti paljon "keveyttä ja ehkä sellaista kaunista lapsenuskoa", mutta tämä kaikki tapahtuma on tuonut sinua Maanenergioihin, jotka värähtelevät paikoin hyvin matalilla tasoilla ja siellä ei ole enää tuota lapsenuskoa että kaikki asiat hoituu.. Kuinka paljon tämä on kasvattanut sinussa ymmärrystä lapsettomuuteen ja mahdollisesti muihinkin vastaaviin tapahtumiin. Minusta se on aivan huima kokemus energiatasolla. Tiedän, että tämä "tervetuloa oikeaan maailmaan" ei ole mitään kaunista ja korkein paras on kaukana. Mie mietin joskus tuota korkeinta parasta ja päädyin, ettei sellaista tavallaan ole. Korkeimmassa parhaassa on vielä omaa toivetta mikä on parasta. on vain asioita jotka tapahtuvat.
Mie en sinuna olisi jaksanut tätä prosessia, mitä käyt läpi. Mie olisin jo luovuttanut. Sanonut, että ok en jaksa enää yrittää. Ulkopuolelta seuraavana tuntuu kauhealta, kun elämän ainoa toive saa siemenen ja murtuu ja moneen kertaan. Tätä mietin universumin toiveella. Onko lapsi sinun vai universumin toive? Voitko sinä olla ilman tätä toivetta siinä muodossa kuin sinä haluat? jos ja kun universumi haluaa tätä samaa asiaa sinun kanssa, niin kuinka syvälle sinut on tarkoitus viedä?
Olen miettinyt tätä toiveasiaa ennen tätä tapahtumaa. Totesin, ettei minulla ole oikeastaan elämässä toiveita omalla henkilökohtaisella tasolla (tai siis on haluan yhden yrttikirjan ja maailman muuttumista pyhäksi planeetaksi:). Minulle tässä toiveettomuudessa on suunnaton vapaus.
Mutta tämä on minun tieni ja minun ajatukseni ja jokaisella meillä on oma täysin yksityinen polku. Joten en halua tuputtaa ajatuksiani enkä pahoittaa kenenkään mieltä.
Mutta kyllä mie ymmärrän tuskaa ja olen mukana näissäkin kivuissa mitä siekin käyt läpi. Ei taida paljoa lämmittää, kun sanon että mie ymmärrän ja universumikin ymmärtää sitä kipua mitä käyt läpi. en voi toivoa muuta kuin valtavsti rakkautta ja jaksamista, ja sydämen voimaa! Halaus Ystävä Rakas. <3
ps. universumilla ei ole aikaa. Se mikä meistä tuntuu vuosien piinalta on lopuksi tähden lento isommassa kellotaulussa. Anteeksi tämä, tästä ei todellakaan ole apua tähän hetkeen.
Voi, ei tarvitse pyytää anteeksi, sanasi ovat viisaita ja hyviä. Olen toki pohtinut asiaa juuri tuolta kannalta - sitä mitä tämä tekee pitkällä tähtäimellä minulle ja meille. Kuinka paljon ymmärrystä ja myötätuntoa saan kokiessani tätä prosessia, kuinka yhä helpommin ja selvemmin näen pyhyyden jokaikisessa elämässä ja kuinka rakkauteni sitä kohtaan kasvaa tässä kivussa.
VastaaPoistaEnnen olen hyvin vahvasti uskonut ja kokenut tuon vetovoiman lain elämässäni, sillä olen kokenut vetäväni samankaltaisuutta (samoin ajattelevia ja samoja prosesseja käyviä ihmisiä sekä omaa värähtelyä vastaavia asioita ja tapahtumia puoleeni. Minun on ollut helppo luottaa siihen, että kävi kuinka kävi, se on aina lopulta juuri se parhain vaihtoehto.
Nyt tässä prosessissa olen hylkäämässä tuota vetovoimaa, sillä jos me kykenemme ilmentämään kaiken elämässämme henkisistä taajuuksista tähän ihmisyyteen, niin kuitenkin me olemme Ihmisiä, jotka myös pelkäävät, ahdistuvat jne. eikä tunnu oikealta sysätä kaikkia myös kipeitä asioita ihmisen omalle kontolle. Minusta tuo ei ole kaukana siitä ajattelusta, että jumala rankaisee/palkitsee tekosi. Ja toisaalta olen myös ymmärtänyt, että korkein paras - terminä on arvottava, aivan kuin jonkin tuomitseminen hyväksi tai pahaksi. Kenen? Asiat tapahtuvat. Planeettamme korkein paras on kai se, että emme lisäänny. Meidän korkein parhaamme saattaa olla tuo henkinen kasvu lapsettomuuden myötä tai se, että toiveemme lopulta toteutuu. Ehkä joskus ymmärrämme, miksi tätä prosessia on käyty.
Minusta on hyvä, että laitat tätä asiaa suurempiin mittasuhteisiin, omassa surussa kaikki on niin kapeaa. Kysyit tuosta, voinko olla ilman tätä toivetta niinkuin haluan. Luulen, että voin ja välillä olen ollutkin - luottanut siihen, että kaikki on hyvin juuri näin kun on ja jos joku muuttuu, niin sitten muuttuu. Tässä lapsettomuudessa kaikkine keskenemenoineen käsittelemme myös valtavasti luopumista, rakkaimmasta irti päästämisestä yhä uudestaan ja uudestaan. Opettelen jatkuvasti hyväksymään ja antamaan anteeksi, luopumaan ja antautumaan sekä rakastamaan. Hmm.
Ehkä tätä kaikkea tarvitaan, jotta jotain muuta pääsee täyttymään.
Yhä edelleen haluan uskoa tarkoitukseen, siihen että on jokin mieli kaikessa.
Kiitos, että olet. <3
Ihanaa, että Sinä ymmärrät. Pelkään, että sanani satuttavat. Mitä kirjoitat kasvattaa valtavasti ymmärrystäni ja toisaalta ymmärrän entistä paremmin prosessia missä olet ja sen raadollisuuttakin.
VastaaPoistaEn teidä tarkalleen millä polulla olet täällä ja mihin sinua valmennetaan, mutta kyllä sinua sysätään voimakkaasti ihmisyyteen. Olemme täällä Maapallolla oikeasti hyvin rajallisesa muodossa (ihmisyydessä) ja koemme melkoista voimattomuutta näissä nahoissamme verrattuna siihen mihin olemme jossain muualla tottuneet. Tämäkin on vain jatkuvaa hyväksyntää ja nöyryyden opettelua.
Myös mieleeni tuli vihkimyspolku siunkin tapauksessa...? Mutta luota sisäiseen minääsi ja tutustu ihmisyyteen sitä jaksaen:D
Halaus ja kiitos että olet olemassa!!!
Vielä mietin tätä universumin tahto asiaa... Ja jäin näihin sanoihin mitä kirjoitit "Planeettamme korkein paras on kai se, että emme lisäänny.". Se miten minä asian käsitän, niin loppukäessä on aika absurdia tämä planeetan paras ettette lisäänny tai universumi ei haluaisi teidän lisääntyvän (et näin kirjoittanut, mutta näinkin voi joku ajatella). Sillä mitkä asiat ovat minussa resonoineet on se, että kuitenkin ennen elämäämme päätämme ne henkisen kasvun asiat mitä haluamme seuraavassa elämässä kohdata ja jaksamme kohdata edistääkesemme omaa henkistä kasvua. Näin minä olen ymmärtänyt kaikki tämän elämäni kipupisteet ja niistä selviämisen. Elämä Maassa on ylösnousemusta, ja tämän ylösnousemuksen voi kokea jokaisen kriisin jälkeen josta on selvinnyt eteenpäin (hyväksynyt ja siunannut tapahtuman).
VastaaPoistaEn myöskään usko tuohon vetovoimalakiin. Jossain asioissa se toimii, mutta luulen, että elämän näissä ylösnousun hetkillä ei vetovoiman (sama vetää samaa) ole enää merkitystä. uskon, että ihminen joka on läpeensä hyvä ja ajattelee vain rakkautta ja hyvää, voi kokea joukkoraiskauksen ja väkivaltaisen kuoleman ilman että hän olisi kärpäseltäkään siipeä katkaissut. Sillä siinä elämässä hän oli päättänyt kokea Maan raskaat värähtelyt ja sen toivottomuuden mikä on tarpeen myöhemmin ihmisten ymmärtämisen takia.
Minulla yhteyden katkaiseminen universumiin oli tärkeä vaihe elämässä, sillä silloin menetin uskoni että minut pelastetaan vaikeista elämäntilanteista. Toisekseen, kun päätin selvitä vain yksin Maapallolla, niin tämä kasvatti minulle vahvat juuret ja sen että pystyn toimimaan itsenäisesti täällä.
Mutta anna itsellesi tilaa surulle ja maan raskaille värähtelylle. Sitten kun olet valmis ehkä voit kysyä itseltäsi miksi olen valinnut tämän tien, jos se tuntuu sinusta oikealta.
Rakkautta ja valoa!