Ihmehautomo

Kuudesta kaksi oli elossa.
Molemmissa kaksitumaisia soluja.
Molemmat kohdussa.
Kaikki ON mahdollista.

Minä haudon.

Punktio

Aamulla jännitti valtavasti ja vasta lääkehuuruissa osasin rentoutua. Sain Buranaa, Voltarenia pari nappia sekä Diapamia esilääkkeeksi, ihan kivasti hihitytti ja huonotkin jutut huvittivat. Kikatin pitkään sille, kun mies lähti hoitamaan velvollisuuttaan ja saapui luokseni heräämöön ilmoittaen, että meni ohi. Kauhistuneen ilmeeni jälkeen tajusi sentään tarkentaa, että siis huoneesta, ei kupista.

Kanyylin laitto ei ollut kivaa. Vasemman käden suonet olivat hukassa ja ensimmäisellä yrityksellä ei onnistunut. Lopulta hoitaja sai neulan osumaan oikeaan paikkaan toisessa kädessä käytyään ensin muualla toimenpiteessä. Tuolla välin jumppailin sormia ja pidin itseni lämpimänä. Hoitsun palattua olin jo niin tokkurassa, että torkkuhymystelin vain hänen touhuilleen. Seuraavaksi minut talutettiin vessaan ja sieltä punktioon. Puudutus tuntui kurjalta ja itse neulan läpivienti vihlaisi, kipulääkettä lisättiin kolmesti suoraan suoneen. Punktio meni hyvin ja kipu vastasi lievää menkkajomotusta, ei sen pahempaa. Munasoluja saatiin talteen vain kuusi, mikä hieman harmittaa. Pitää toivoa, että hedelmöittyiminen ja jakaantuminen sujuvat sitten sitäkin paremmin.

Kotiin pääsin melko nopeasti, sillä pysyin tolpillani ja juttelin kohtuu järkeviä. Päivän nukuin ja olin hemmoteltavana, söin intialaista ruokaa, karkkia ja nukuin hurjasti. Kipua ei ole tuntunut enää, tosin sain vielä Buranaa lähtiessäni. Vuotoa on ollut niukasti. Väsyttää ja olo on hassu, ilmeisesti lääkkeiden vuoksi. Ja pää ei vielä toimi ihan täysillä. Sen ehkä huomaa sanoistanikin, loikkivat.

Eilen minun piti kirjoittaa, että minulla on jo nyt sellainen olo, että olen raskaana. Keho tuntuu samalta. Aamulla makasin sängyssäni ja tunsin lapseni vieressäni. Näen hänestä selkeitä kuvia ja pidän niistä kiinni. Uskon. Luotan. Rakastan.

Hei pieni, tule vain.

Huomenna tapahtuu

Perjantain ultra oli paljon parempi. Lääkäri oli tällä kertaa ihana nainen, ja saamme hänet punktioon mukaan huomenna. Kaksi kandia oli opettelemassa ultrausta, ja annoin heidän olla mukana. Odotusaulassa kävin kiivaan 45 minuuttisen taiston muistojeni kanssa, ja päätin lopulta sallia tulevien lääkäreiden kajota minuun. Yllättävää, kuinka pitkälle keskenemenon kaiut ylsivät. Sama käytävä, samat hoitajat, sama huone. Ne kanditkin, kasvottomien harjoittelijoiden joukko, joka kantaa kipuni viitteitä nimilapussaan. Juuri heistä muistin pimeän ja surun ja kohtaamattomat katseet, lattiaa mittovat silmät ja vaivautuneisuuden, sairaalasängyn ja loputtoman veren.

Minun oli tohdittava olla vastatusten sen kaiken kanssa uudestaan. Uskalsin. Kehoni muisti on pitkä, mutta voin auttaa sitä tuntemaan vahvemmin kaiken hyvän. Niin, että lopulta se kantaa muassaan lempeää pehmeyttä ja toivoa menetyksen väristysten sijaan.

Munasoluja köllötteli kymmenkunta asemissaan. Eilen yöllä pistin pregnylin ja huomenna aamupäivästä meillä on aika punktioon. Mies luovuttaa siemennesteen tuntia ennen, minä saan kamalan määrän lääkkeitä ja iltapäivällä olemme jo toivomassa, että solut löytävät toisensa ja jakaantuvat kauniisti. Keskiviikkona on siirto. Eniten jännitän lääkemäärää ja kanyyliä, en itse toimenpidettä.

Vieläkään en ihan täysillä tajua, että tämä nyt lopulta tapahtuu meille. Liki kolmen vuoden yrityksen jälkeen meidän lapsemme saa alkunsa maljassa. Ihmeellistä. Toivokaa kanssani, että hän jatkaa kasvuaan minussa. Ja että kaikki menee hyvin ennen tuota hetkeä.

Kp 7 - eka ultra

Tänään kävin ensimmäisessä ultrassa. Paljoa julkisen puolen toimivuuden ihanuudesta ei kerro se, että lääkäri oli yli tunnin myöhässä ja kun hän lopulta otti minut vastaan, oli kohtelu kiireisen ylimalkaista ja selittelemätöntä, melkeinpä tylyä. Herra oli ihan pihalla siitä, että etenemme lyhyen kaavan mukaan eikä antanut selkeitä toimintaohjeita tulevaan. Onneksi hoitajani oli ihana ja kävi vielä tarkentamassa lääkityksiä, kun hänkään ei saanut selvää siitä, mitä ja milloin pitää pistää. Sain häneltä muutenkin enemmän informaatiota siitä, mitä jatkossa tapahtuu.

Puregonilla mennään vielä tämä ja huominen, perjantaina piikitän Orgalutralin. Samana päivänä on vielä uusi ultra, jossa katsotaan, tarvitaanko Puregoniakin.

Ainoa mitä lääkäri sanoi munasolutilanteestani oli se, että hän kommentoi niitä olevan enemmän vasemmalla, kokoluokkaa 9-12 mm. Olin jotenkin niin hämilläni alun sumutesekoiluista ja lääkitykseni tavaamisesta miehelle, että en tajunnut kysyä tarkemmin. Toivottavasti perjantaina on parempi tohtori puikoissa. 

Kp 3

Keskiviikkona hain lääkeet ja kävin varmuuden vuoksi yksityisellä ultrassa varmistamassa, että ei ole kystia. Ei ollut, pienen pieni myooma löytyi kohdun ulkoseinästä, siitä ei pitäisi olla mitään haittaa raskauden, eikä elämän kannalta.

Eilen tavasin pitkään Puregonin käyttöohjeita ja 150 IU upposi vatsan uumeniin. Pistämistä enemmän jännitti se, että osaanko käyttää kynää, kun opastuksen sain joulukuussa. Tänään kaikki oli jo helpompaa, mutta itse piikki sattui. Mitään tuntemuksia eikä sivuvaikutuksia ole vielä havaittavissa ja toivottavasti ei tulekaan.

Mieli ei seuraa tapahtumia ihan täysin perässä. Piikitän toista päivää, enkä vielä täysin tajua, että prosessi todellakin nyt käynnistyi. Ehkä se on hyvä. En tajua jännittää. Paitsi nyt, kun kirjoitan asiasta.

Apteekkiin upposi melkein 500€, enkä edes ostanut kaikkia lääkkeitä, kun en tiedä mitä tulen tarvitsemaan ja paljonko. Jonkun yhden kuun vuokra. Yli puolet vähemmän, mitä koiramme maksoi. Pienen loman verran. Vähemmän, kuin miehen iPad. Kaikki on suhteellista.

Odotus

Tänään Dpo 13 ja selvä nega testattu. Aamupäivällä alaselkä tuntui juuri siltä, miltä se tuntuu ennen menkkoja, mutta ei enää. Toisaalta kuukautisoireet vähenivät keväisen akupunktion jälkeen ja vuoto alkaa monesti varkain. Rinnoista ei oikein tiedä, aristavatko vai eivätkö. Huomenna viimeistään pitäisi tapahtua.

Maanantaina varmistin apteekista lääkkeen saatavuuden, pienenmpää pakkausta oli yksi ja muita viisi, tilasivat lisää - ei siis hätää.

Putkivauva alkaa konkretisoitua.

Perhosia vatsassa

Tällä viikolla se kaikki alkaa. Perjantaina kaivoin laput esille ja soitin IVF-hoitajalta lääkitysohjeet, jotka olin unohtanut. Kp 2-6 Puregon 150 IU, kp 7 ultra. Tänään on DPO 11, huomenna tai ylihuomenna vaihtuu kierto, ainakin pitäisi. Aamulla voisi jo testatakin, vaikka oletan negaa.

Jännittää, pitää vielä varmistaa apteekista lääkkeen saatavuus.

Ensimmäiselle tietämättömälle tutulle tulin jo kaapista ulos. Mies, 50+ otti asian lämmöllä ja sydämellä vastaan, kannusti ja rohkaisi. Yritän tehdä samaa itselleni. Oikeastaan yllättävää, miten hermona olen. Kaikki neuvoantavat kokemukset ja vinkit otetaan vastaan, ihan itsensä rauhoittamisesta lähtien.

Onneksi tuo koira vie niin paljon ajatuksia muualle. Tämä kaikki on päässyt varkain tulemaan lähelle. On aika sukeltaa.

Kohti hoitoja

Ajattelen tulevia hoitoja enemmän ja enemmän. Jännittää. Huolestuttaa. Pelottaa. Silti minulla on olo, että näin sen kuuluukin mennä. Että jostain syystä minun on koettava tämä, uskallettava antautua elämälle taas. Hypättävä sokkona virtaan ja luotettava, että ajelehdin turvalliset uomat, pysyn pinnalla ja hengissä. Että kyllä minä selviän. Me selviämme - mies ja minä ja vauva. Että malja synnyttää elämää.

Vielä en ole saanut aikaiseksi kaivaa reseptejä esille, tarkistaa miten se nyt menikään. Toisena kiertopäivänä aloitettiin jokin lääkitys ja sitten pitäisi soittaa OYS:iin, varata aikoja. Hurjaa. Me olemme niin lähellä, enää vajaa viikko. Ehkä pitäisi varmistaa apteekista, mikä on lääkkeiden tilanne. Kun kuitenkin on mahdollista, että niitä ei tarvitakaan. Ja jos niitä tarvitaankin, niin huonolla säkällä ovat lopussa. Mitään oireita ei ole. Pissattaa öisinkin, mitä ei ole tapahtunut aikoihin. Mutta se voi johtua muusta.

En ole kertonut vanhemmilleni, että nyt ne alkavat. Enkä aiokaan, vaikka muuten ajattelin olla avoin hoidostani. Pakkohan minun on opiskelukavereille ja opettajille jotain selityksiä antaa, ja haluankin. Niin moni tuntuu elävän lasten tekemisen itsestäänselvyyksissä, että haluan muistuttaa heitä toisistakin poluista. Että niitä saadaan, jos saadaan. Ja antaa samalla selityksen sille, miksi raskaus- ja vauvakertomukset saavat minut hiljaiseksi. Ehkä lähtemään vessaan tai jonnekin, katsomaan pöytää tai tyhjää kuppia. Minusta tuntuu, että on aika olla avoimesti sitä mitä minä olen.

Kolmas yrityksen syksy

Aamu paleltaa jo paljaissa varpaissa, ilmassa tuoksuu muutos. Päivät hiipivät lyhyemmiksi ja yöllä herään pimeään sulkemaan ovia ja ikkunoita, jotta se ei enempää kylmettäisi meitä. Vielä Muumilaaksossa ei sytytetä ensimmäistä lyhtyä verannalle, ei meilläkään. Mutta ei siihen ole enää pitkästi. Nukumme nykyisin olohuoneessa, leikimme retkeä ja kerromme tarinoita laskeutuvassa hämärässä. Oikeasti pidämme silmällä koiraa ja tassua, mutta ei sen väliä. Näin kaikki on hauskempaa.

Eilen aamulla olisin kirjoittanut, että suru on vihdoin ohi. Tiedättehän, että jotkut asiat tunnistaa vasta sitten, kun ne ovat menneet. Että rakastikin jotain ja tajusi sen vasta hänen lähdettyään. Hetken luulin oivaltaneeni suruni jättäneen minut vihdoin. Luulin varjojani puhtaiksi, huoneitani vapaiksi onnen ja luottamuksen tulla. Muistelin viime kesän iloa ja uskon pilkahduksia - ne ovat meillä olleet uuden elämän hetkiä, kahden viivan kantamoisia. Ajattelin, että sitä kohti ollaan taas menossa.

Totuus tuli vastaan ystäväni sanoissa. Hän on raskaana, 12 viikkoa. Petyin itseeni. Aavistin jo aiemmin hänen kertovan minulle raskaudestaan, kävin läpi mielessäni keskustelumme ennen hänen saapumistaan. Uskoin tuntevani vilpittömästi ja vain onnea hänen puolestaan. Vaikka hän on tuntenut miehen vasta 4 kuukautta. Vaikka lasta ei ollut yritetty kummemmin, hippimeiningillä - saa tulla, jos on tarkoitus. Ja niin kai sitten tällä lapsella oli. Ja meidän lapsillamme kai ei.

Eteisessä huomasin hänen rintojensa suurentuneen. Hänen vatsansa oli erilainen, hän kantoi itseään toisin. Hänestä hehkui uusi varmuus ja kauneus. Ja silti uutinen yllätti. Osa minusta oli toivonut niin kovasti, että se ei olisi totta. Häpesin mieltäni. Kysyin kysymykset ja pohdin vastaukset, ammensin itsestäni ja kokemastani. Samalla olin jossain muualla. Ja hän on herkkä, hän kyllä huomasi energiani muuttuneen, vaikkei mitään sanonutkaan. Paitsi että häntä jännitti kertoa minulle, niinkuin kaikkia muitakin.

Hänen lähdettyään romahdin. Illalla ovulaatioseksin jälkeen romahdin. Yöllä romahdin.
Itkin sitä, että toisille lisääntyminen on niin helppoa. Itkin keskenmenojani ja sitä, että en halua kokea yhtään niitä lisää. Itkin sitä, että jos tulen raskaaksi ja pelottaa ja sitä, että jos en tulekaan ja sekin pelottaa. En ymmärrä, kuinka ihmiset lukuisten yritysten ja vielä karumpien tosien jälkeen uskaltavat yhä uudestaan heittäytyä elämälle. Ehkä meillä ei ole muuta vaihtoehtoa, elämättömyys kaduttaisi vielä enemmän.

Mutta se siitä huolettomasta pellepäivästä. Vastaisuudessa pidän maailmani suljettuna hedelmällisimpinä aikoina. Kääriydyn ihanaan kuplaani, jossa haudon meitä perheeksi. Sillä vielä en ole tarpeeksi vahva olemaan auki.

Minua ahdistaa. Pelottaa. Kauhistuttaa.

Yhä vahvemmin koen olevani ulkopuolella. Jokainen raskaus sulkee minut pois jostain, kääntää tuttuja selkiä vasten kasvojani. En pääse piiriin, en täysin voi enää ymmärtää heidän maailmaansa ja elämäänsä, sillä minulta puuttuu jotain olenaista. Ei voi tietää mitä on olla elävän lapsen äiti ilman sitä lasta. Ei voi tietää, millaista on olla 12 viikkoa raskaana ilman niitä viikkoja.




Lähellä häämöttävät hoidot nostavat nämä tunteet pintaan.
Hyvä Luoja, anna niin, että niitä ei tarvittaisi.
Että tästä kierrosta lapsemme löytäisi syliin saakka.
Kuulisitko minut tällä kertaa.
En enää jaksa enempää.




Edit löysi typon.
Edit löysi toisen ja kolmannenkin, anteeksi.