Kohti hoitoja

Ajattelen tulevia hoitoja enemmän ja enemmän. Jännittää. Huolestuttaa. Pelottaa. Silti minulla on olo, että näin sen kuuluukin mennä. Että jostain syystä minun on koettava tämä, uskallettava antautua elämälle taas. Hypättävä sokkona virtaan ja luotettava, että ajelehdin turvalliset uomat, pysyn pinnalla ja hengissä. Että kyllä minä selviän. Me selviämme - mies ja minä ja vauva. Että malja synnyttää elämää.

Vielä en ole saanut aikaiseksi kaivaa reseptejä esille, tarkistaa miten se nyt menikään. Toisena kiertopäivänä aloitettiin jokin lääkitys ja sitten pitäisi soittaa OYS:iin, varata aikoja. Hurjaa. Me olemme niin lähellä, enää vajaa viikko. Ehkä pitäisi varmistaa apteekista, mikä on lääkkeiden tilanne. Kun kuitenkin on mahdollista, että niitä ei tarvitakaan. Ja jos niitä tarvitaankin, niin huonolla säkällä ovat lopussa. Mitään oireita ei ole. Pissattaa öisinkin, mitä ei ole tapahtunut aikoihin. Mutta se voi johtua muusta.

En ole kertonut vanhemmilleni, että nyt ne alkavat. Enkä aiokaan, vaikka muuten ajattelin olla avoin hoidostani. Pakkohan minun on opiskelukavereille ja opettajille jotain selityksiä antaa, ja haluankin. Niin moni tuntuu elävän lasten tekemisen itsestäänselvyyksissä, että haluan muistuttaa heitä toisistakin poluista. Että niitä saadaan, jos saadaan. Ja antaa samalla selityksen sille, miksi raskaus- ja vauvakertomukset saavat minut hiljaiseksi. Ehkä lähtemään vessaan tai jonnekin, katsomaan pöytää tai tyhjää kuppia. Minusta tuntuu, että on aika olla avoimesti sitä mitä minä olen.