Huomenna tapahtuu

Perjantain ultra oli paljon parempi. Lääkäri oli tällä kertaa ihana nainen, ja saamme hänet punktioon mukaan huomenna. Kaksi kandia oli opettelemassa ultrausta, ja annoin heidän olla mukana. Odotusaulassa kävin kiivaan 45 minuuttisen taiston muistojeni kanssa, ja päätin lopulta sallia tulevien lääkäreiden kajota minuun. Yllättävää, kuinka pitkälle keskenemenon kaiut ylsivät. Sama käytävä, samat hoitajat, sama huone. Ne kanditkin, kasvottomien harjoittelijoiden joukko, joka kantaa kipuni viitteitä nimilapussaan. Juuri heistä muistin pimeän ja surun ja kohtaamattomat katseet, lattiaa mittovat silmät ja vaivautuneisuuden, sairaalasängyn ja loputtoman veren.

Minun oli tohdittava olla vastatusten sen kaiken kanssa uudestaan. Uskalsin. Kehoni muisti on pitkä, mutta voin auttaa sitä tuntemaan vahvemmin kaiken hyvän. Niin, että lopulta se kantaa muassaan lempeää pehmeyttä ja toivoa menetyksen väristysten sijaan.

Munasoluja köllötteli kymmenkunta asemissaan. Eilen yöllä pistin pregnylin ja huomenna aamupäivästä meillä on aika punktioon. Mies luovuttaa siemennesteen tuntia ennen, minä saan kamalan määrän lääkkeitä ja iltapäivällä olemme jo toivomassa, että solut löytävät toisensa ja jakaantuvat kauniisti. Keskiviikkona on siirto. Eniten jännitän lääkemäärää ja kanyyliä, en itse toimenpidettä.

Vieläkään en ihan täysillä tajua, että tämä nyt lopulta tapahtuu meille. Liki kolmen vuoden yrityksen jälkeen meidän lapsemme saa alkunsa maljassa. Ihmeellistä. Toivokaa kanssani, että hän jatkaa kasvuaan minussa. Ja että kaikki menee hyvin ennen tuota hetkeä.