6+ ja syke - ihmeitä sittenkin!

Tänään kävin kontrolliultrassa YTHS:llä, jonne pääsin kummasteltuani vuodon kivuttomuutta ja pahenevia raskausuoireitani.

Tutkimuspöydällä maatessani olin valmis näkemään tyhjenevän kohdun. Ensin löytyi suuri hematooma jonka vieressä köllötteli raskauspussi. Varovasti kysyin, näkyykö siellä mitään elämää ja samassa huomasin pienen pumppaavan rytmin - sydän löi.

Mahdollisesti kyseessä on siis kaksosraskaus, josta toinen on mennyt kesken, mahdollisesti kehittyvä istukka vuotaa tai sitten jokin tuntematon aiheuttaa hematooman.

Viikon päästä uusi kontolli, lepokäsky sekä tärisytyskielto. Luennoilla saan olla, en pyöräillä, ajaa bussilla enkä muutakaan.

Toivokaa kanssamme, että pieni IHMEEMME jää luoksemme.

Toivoa on.

Taisi olla siinä

Ei, eiköhän tämä nyt ollut kuitenkin tässä.
Enää ei ihmeille ole paikkaansa muuta kuin viemärissä.
Argh.

Ihmeelle olisi sijaa

Lauantain runsas verinen vuoto lakkasi sunnuntaiksi ja on siitä lähtien ollut vähäisen ruskeaa ja olo kohtuu kivuton. Ällöttää, rintoja aristaa ja vatsassakin on havaittu pari nippausta. Tänään aamulämpö oli korkealla.

Terveyskeskuksessa meinasivat, että kyllä se varmaan meni kesken, eikä mitään syytä laittaa ultraan vielä tässä vaiheessa, ei edes vaikka kyseessä olisi keskeytynyt keskenmeno. Soita uudestaan, jos vuoto jatkuu kohtuuttoman pitkään tai tulet kipeäksi. Tai ole yhteydessä neuvolaan. Just.

Työterveyslääkäri eikä YTHS:kään ota minua vastuulleen, sanovat että hoito kuuluu tässä tapauksessa kunnalle, eli neuvolalle tai julkiselle terveydenhoidolle. Neuvolan mukaan en ole vielä heidän asiakkaansa, kun ensikäyntiä ei ole ollut. Ja täällä saa vain yhden ilmaisen ultran muutenkin.

Vaihtoehtoja on siis edelleen kolme:

1) Keskenmeno, joka tiputtelee itsensä hissukseen pois.
2) Keskeytynyt keskenmeno, jossa raskausmateriaali on jäänyt kohtuuni muhimaan ja terveysasema hoitaa minua vasta sitten, kun möhnä alkaa aiheuttaa tulehdusta = kipu.
3) Pikkuinen elää sittenkin vielä, mikä olisi suuri ihme, mutta mahdollista.

Perjantaina pommitan jälleen terveysasemaa ja yritän saada lähetteen ultraan, mikäli vuoto jatkuu ruskeana. Ensi viikolla ultrassa pitäisi jo näkyäkin jotain. Tänään varaan varuilta ajan yksityiselle, jotta saan joka tapauksessa ensi viikolla tietää, missä mennään, mikäli julkinen terveydenhoito ei huoli minua tutkimuksiin.

Toivokaa kanssani parasta.

Itku

Katselen kuinka elämä valuu viemäriin. Lapsemme palasi tähtiin tälläkin kertaa. Voi itku.

Uusia alkuja

Uudet alut kuljettavat mieltäni, ajatuksiin ei tunnu mahtuvan muuta. 

Opinnot luokanopettajuutta kohti alkoivat ja ovat vieneet mennessään, paljon uusia ihmisiä ja selviteltäviä asioita. Ryhmän kokoonpano vaikuttaa mukavalta, en ole edes meistä vanhin. Uskon, että tuossa joukossa selviää.

Lisäksi olen raskaana, viikkoja tasan 5. Huoleton ei ole tämäkään alku, välillä vuodan rusehtavaa ja tänään vaaleanpunaista vuotoa, toivon, että istukka siellä vain kehittyy ja kaikelle on jokin "normaali" syy. Yritän olla pelkäämättä keskenmenoa, mutta pakosta se pyörii mielessä, oma reilu vuoden takainen ja muiden ihmisten kertomat tarinat. Yritän ymmärtää, että en juurikaan voi tähän itse vaikuttaa mitenkään, ehkä parhaiten siten, etten stressaisi - helppo sanoa. En vielä uskalla päästää raskautta kovin iholle.

Anna meidän pitää tämä lapsi.

Lepoilmoitus

Tämä viikko töitä ja unta, muuta en jaksa, sanat saavat odottaa maanantaihin.
Tänä aamuna näin haamun.

Minä olen se että minä olen

Unissani minä elän toisenlaista elämää, jatkan menneiden juttuja, rakastun yhä uudelleen jo elämästäni kulkeutuneihin ihmisiin. Viime yönä minä leijuin ihastuksesta ja kaipauksesta, katselin kasvoja, joita en ole nähnyt pian viiteen vuoteen. Käteni kulkivat paksuissa vaaleissa hiuksissa, silittivät pehmeää ihoa ja lomittuivat kapoisiin sormiin. Suudelmat olivat nälkäisiä ja loputtomia. Silti hän tuntui juoksevan tavoittamattomissa, karkaavan katseeltani ja haihtuvan olemattomiin. Aamulla heräsin hämmennykseen. Haluaisin niin kovasti tietää, mitä hänelle kuuluu, Perhoselle.

Eilinen ranta oli hyvä, vaikka pilvet olivat jo saartaneet auringon. Kävelimme hitaasti ja juttelimme päivistämme, minä pysähdyin välillä kuvaamaan, välillä tutkimme yhdessä kiviä ja merenpohjaa, puhki ruostuneita metalleja ja sulkia. Rakastan noita kiireettömiä tuokioitamme, hetkiä jolloin jaamme sen, mistä olemme päivän aikana jääneet paitsi toisistamme.

Kerroin hänelle onnellisuudetani ja stressittömyydestäni sekä siitä, kuinka kiitollinen olen työstä vapautumisestani. Mieheni hymyili ja kaappasi minut halaukseen, maailma tuoksui suolalle ja levälle, pihlajat olivat yhtä punaisia kuin paitansa - täydellinen hetki. Ja kun olimme lähdössä kotiin, alkoi meri laulaa. Rannan hiljaisuus muuttui kohisevaksi aallokoksi, vesi vaihtoi suuntaa ja alkoi nousta. Katselimme, kuinka hitaasti vesi peitteli hiekan aaltoviivat yksi toisensa jälkeen, pärskähteli jälleen kiviin. Meidän oli hyvä.

Minusta tuntuu päivä päivältä paremmalta, siltä kuin olisin herännyt vuosien unesta. Uskon, että meditaatio on auttanut. Odotan iltaista hiljentymistä, uskallan nykyisin kohdata itseni kaikissa tilanteissa sellaisena kuin olen. Yhä harvemmin olen jäänyt kiinni tunteisiin, annan niiden tulla ja kulkea eteenpäin sitten, kun en niitä enää tarvitse. Myös kirjoittaminen auttaa minua ymmärtämään omaa prosessiani, matkani vaihetta. Blogini on toistaiseksi ainoa paikka, jossa voin piilojulkisesti olla avoin valitsemillani tavoin.

Minulla on loputtomasti aikaa ja tarpeeksi mahdollisuuksia, ei ole kiire.

Minä olen se,
että minä olen.

Rakkautta.