Torniluolan uninoita

Niin kauan olen sinua rakastanut, niin kauan, että olen jo lähes unohtanut ettei aikaa ole. On vain loputon nyt, johon ikuisuus häviää ja josta huominen herää. Aina löytyy joku, jonka tarina on vielä pahempi tai parempi, tämä on omani - lapsihaaveita, kipua ja toivoa, arkea, juhlaa, iloa ja onnea, välillä yhtä ja sitten toista.
Tervetuloa peremmälle.


tiistai 8. helmikuuta 2011

Toinen syntini: metsänpeitto

Unessa testiini ilmestyi kaksi viivaa, sinä hetkenä kun viimeksi osasin odottaa. Meillä oli meno juhliin, ja meikatessani huomasin lavuaarin törmällä hanan vieressä ihan selvän plussan. Äitini oli vieressäni, ja minun oli pakko kertoa hänelle heti. Matkalla kuiskasin miehelleni: Minä olen raskaana. Katsoimme toisiamme pitkään ja pelkäsin kaiken onnen keskellä. Mitä jos taas? Oli kesä ja talvi ja heräsin. Mitä, jos taas?

Tähän kiertoon olen kavunnut mukaan. Kymmenes päivä, ensimmäinen ovulaatiotesti näytti negaa, kuten pitääkin. Mutta toinen viivoista oli jo selkeästi vahvistunut, ihan niin kuin aina. Eilen aamulämpö oli 36,16, toissapäivänä 36,26. Vielä ei ole kavuttu yli rajan. Minä tiedän missä kehoni menee. Mutta mieleni, se hamuaa tuntemattomille poluille, turvallisuuden rajamaille, tasapainoilee tikkuisilla puilla. Aita on mielen rajatila.

Kerrotaan, että kulkiessaan lumotusta portista voi joutua metsänpeittoon, haltijoiden ja muiden valtakuntiin, josta ei löydä takaisin. Niin on käynyt monille, Morgainelle ja itse Lancelotillekin, muistaakseni. Koskaan ei saisi syödä mitään, mitä metsän väki sinulle tarjoaa, sillä se on sitten siinä, paluuta ei ole. Ja minä en enää muista, kummalla puolella kuljen. Sillä välillä tuntuu siltä, ettei mikään muutu. Samat teot ja tanssit ja elämät tapahtuvat kehänä loputtomasti. Aika pysyy ja minä värjyn ennallani muiden kulkiessa eteenpäin - valmistumatta, lapsetta, kummallisen vapaana vankina.

Olenko kulkenut usvissa huomaamattani puolituisten tiloille? Nostanut kiellettyjä maljoja, unohtanut hevoseni ja tikarini nääntymään nälkäänsä? Syömään jäätynyttä maata, ruostumaan tuppeensa teoitta? En tiedä. Täällä pitäisi olla ikuisen kesän ja loputtoman juhlan, kauniin unohduksen täydellisyyksien sylissä. Lehdet puhuvat tästä, ja suut yliopiston käytävillä, sisälläni kiusaavat toiset äänet. Sinäkin kuljit siitä portista, sinä tartuit ensimmäiseen käteen, nielit viinit ja lembasit ja lupasit itsesi meille. Etkä osaa takaisin, et luota itseesi, et Suurimpaan. Tule, tanssitaan, niin mikään ei muutu. Laula kanssamme lapsettomien lauluja. Ojenna lasisi. Suutele huuliani. Unohda.

Ja minä mietin, että onko unissani sittenkin totuus, se oikea ja kaunis elämä. Että tämä onkin vain pahinta yötä, josta herään onneen ja kohtuni kasvuun. Mieheni katseeseen ja sanohin, jotka helisevät luottamusta ja uskoa ja hedelmällisyyttä. Että ehkä jossain on se portti, josta peruutan takaisin ja kaikki kääntyy päälaelleen. Sinä hetkenä hirtetty nousee leijumaan ja linnut heräävät henkiin. Nousevat lentoon ovensuista ja porttien pielistä. Enkä enää vuoda, en kertaakaan yhdeksään kuuhun.

2 kommenttia:

  1. Kiitos voimasanoista - omaa porttiani etsimässä..

    VastaaPoista
  2. Meitä on matkalla monta, hienoa saada seuraa. Onnea löytöretkelle!

    VastaaPoista