Homeopaattikokemus

Eilinen homeopaattikäyntini oli sittenkin juuri minua varten. Istuin melkein kaksi tuntia haastateltavana, ihailin naisen punaisia hiuksia ja täydellisen vihreää neuletta, kuuntelin meditatiivista musiikkia ja aistin hänen lempeyttään. Kerroin itsestäni, luonteestani, asioista jotka tekevät minut onnelliseksi ja niistä, jotka eivät. Kerroin mitä syön, miten nukun ja miten suutun. Puhuin myös keskenmenosta ja yllätyksekseni aloin itkeä. Luulin, että minussa ei enää olisi tarvetta siihen, sillä olen puhunut siitä niin paljon jo - itkemättä. Joku minussa suli hänen huoneessaan. Samalla sain melkein homeopaattioppilaan itkemään myös. Kuulin liikutuksen ja empatian hänen äänestään ja lähtiessäni hän korjasi epäilykseni toivoksi.

Ensi viikolla hän lähettää minulle lääkkeeni postissa, jotain joka hoitaa minua sisältäpäin akupunktion hoitaessa minua ulkoa. Jotain, joka avaa lukkoja ja tukkeumia ja tiedän sen olevan minulle hyväksi. Mutta ensin hän varmistaa opettajaltaan, että on oikeilla jäljillä. Tämän jälkeen seuraamme, mitä reaktioita lääke minussa aiheuttaa, ja mikäli se ei aiheuta mitään, niin sitten kokeilen jotain toista vaihtoehtoa. Tunnen oloni turvalliseksi ja tunnen vahvasti juuri tämän naisen olevan tarkoitettu auttamaan meitä tulemaan raskaaksi. Miksikö? Koska koin hyvin vahvasti olevani oikeassa paikassa, johdatettuna ja lempeiden energioiden saartamana. Hänen vihreytensä toi mieleeni Arkkienkeli Rafaelin ja hoitotila oli täynnä läsnäoloa. Jo pelkästään tuo kaksituntinen haastattelu oli paikallaan, puhdisti ja avasi minua ehkä enemmän kuin yksikään yksittäinen kerta terapeutillani. Olen kiitollinen.

Niin paljon minä rakastan

Hetkeni on nyt, ihana tila rauhaa ja ajatomuutta kahvilassa. Ruskeat sohvat upottavat sopivasti, musiikki on letkeää, ihmiset tulevat ja menevät. Paikkani on täydellinen katoamiseen, sulautumiseen ja lepoon, eikä teessäkään ole moitittavaa.

Työpäiväni oli mitä lyhyin, hieman yli kymmenen leimasin itseni viikonloppuun. Yhdeltätoista lounastin mieheni kanssa, tunnin päästä olin jo ostanut itselleni riettaan neonkukkaisen teinisen tyllimekon, legginssit ja ysäritopin sekä Diorin punaisen huulipunan. En tiedä mikä minuun on mennyt, olenko imenyt itseeni vaikutteita salaa niistä tyyliblogeista, joita en oikeastaan lue, Gossip Girlin yläluokkaisesta maailmasta vai kutkutteleeko kolmenkympin kriisi sittenkin varpaissani? Sillä minä olen vuosia pukeutunut maahan ja käytettyyn, mustaan ja mukavaan. Luulen syyn tähänkin olevan marraskuun pimeydessä. Minussa on sijaa väreille, kaipaan niiden hehkua päälleni ja huulilleni. Kun sysein mustuus ja läiskähtelevin märkyys levittäytyvät maailman ylle ja väijyvät ikkunoideni takana, minä vyötän kedon uumalleni ja maalaan mansikat huulilleni. Uhmasta ovat pienet tytöt tehdyt. Eikä minussa ole sijaa sanoille, jotka väittävät tuon kaiken olevan sopimatonta ikäiselleni naidulle naiselle.

Keskiviikkona kellistin itseni akupunktiotohtorin hoitopöydälle. Yksi toisensa jälkeen neulat sulattivat minut alustaan, houkuttivat tilattomaan rentouteen ja seuraavana yönä täydelliseen uneen, jossa lohikäärmeet jylisivät laaksossaan kuin hävittäjät. Endorfiinit seurasivat minua vielä pitkälle päivään ja antoivat lääkärin sanojen tulla todeksi: "Älä huoli, minä hoitaa, minä auttaa." Eikä yksikään solu minussa laittanut hanttiin. Maanantaina tapaan hänet taas, miehen jonka neulat vievät minut pilviin ja paratiisiin, näyttävät minulle mitä minä oikeasti olen. Rakastan sitä huoletonta ja rentoutunutta naista, joka hoidon jälkeen katsoo peilistä. Samana iltana, tuntia myöhemmin, terapeuttini katsoi minuun ja sanoi: "Antakaa lapsen tulla. Tuntuu hassulta sanoa näin, mutta sinä näytät siinä sohvalla ihan odottavalta äidiltä." Ja jos ajattelee maailman epälineaarisena todellisuutena, niin minähän olen äiti. Sillä aikaa ei ole, on vain suuri ikuisuus, josta nyt sikiää, yhä uudestaan ja uudestaan. Ja minä rakastan niin.

56:n minuutin päästä minä kohtaan homeopaattini. En tiedä, millä mielellä olen, mutta haluan antaa mahdollisuuden kaikelle, josta saattaa olla apua. Osa minusta on ajatusta vastaan, osa kehottaa olemaan perumatta aikaa. Minä luulen, että kehoni lopulta tietää, mitä se haluaa. Ja tämä on niin usein lähes kehotuksena tullut vastaan, että en näe tarpeellisena vastustaa. Olenkin jo ehkä kertonut, että hyvä ystäväni raskautui seuraavasta kierrosta homeopatian avulla, eikä ole mitään syytä, miksen minäkin. Ja tiedättekö, se pieni saa tulla elämäämme ihan silloin kun häntä itseään huvittaa, silloin kun hän kokee sen oikeaksi ja hetkekseen. Meillä on aikaa odottaa, vaikka välillä se itkettääkin. Ja me rakastamme häntä valtavasti jo nyt, aivan kuin toisiammekin. Sitä minä olen tällä viikolla miettinyt, sitä kuinka paljon minä rakastan. Eikä minulta mitään puutu.

Illalla minä käperrän itseni kainaloon, houkuttelen mieheni ikuisuuksiin ja leikkiin, hyrisen ja hymyän. Minun mieheni on parempaa kuin tummin suklaa tai vihrein tee. Jos uskoo sielunkumppaniin, niin minä tiedän löytäneeni omani. Hänet, joka on matkannut kanssani paljon pidempään kuin neljä tämän maailman vuotta, hänet jonka olen löytänyt viereltäni tuhansin kerroin, jonka sormet olen lomittanut omiini lukuisasti, hänet jonka ikiaikoja sitten itselleni katsoin. Minä olen turvassa. Niin paljon minä rakastan.

Aamu

Huomen.

Viime päivät ovat taas olleet niin väsyneitä, etten ole saanut itseeni sopivan virkeää olotilaa ajatellakseni sanoin. Tänään yritän, tosin en nyt vaan illemmalla, sitten kun saan vain istahtaa nojatuoliini, ottaa läppärin syliin eikä kukaan minulta mitään tahdo. Palautan mieleeni olleen akupunktion tuoman rentouden ja irrotan ajatukseni. Tämä aamu on sikkarainen ja pörröinen, haahuilevan hidas sen tiedon keskellä, että vartin päästä minun tulee olla töissä.

Rakkautta päivääsi.

Ei ole mitään hätää

Tänään avasin silmäni arkeen liian varhain, loman uniajat eivät suostuneet kellahtamaan muutamaa tuntia aiemmaksi hyvästä yrityksestäni huolimatta. Aamu oli pimeä, märkä ja kalsea, onneksi työviikkoni alkoi pehmeästi sisätöin ja lyhyellä päivällä. Kuuden tunnin jälkeen olin taas kotona, poimin ylleni virttyneen villatakin ja upotin mieleni vihreään teehen. Tätäkö elämäni on, mietin töissä käsieni kulkiessa tuttua rutiiniaan, kuunnellessani iänikuisia samoja juttuja ja katseeni poimiessa työtovereiden vakiintuneita eleitä. Vastaamatta itselleni jatkoin työtäni välillä hymyillen. Huonomminkin voisi olla, ja marraskuussa on tavattoman väsyttävää olla kunnianhimoinen.

Viikonloppuni oli onnellinen. Vanhempien seura oli rentouttavaa, sain vain olla ja neuloa, jutella ja käydä valmiiseen pöytään. Lauantaina kolmen vanha kummilapseni äitinsä ja uuden pikkuveljensä kanssa saapuivat kylään. Hän oli oppinut leikkaamaan taitavasti kuvoita saksilla, kirjoittamaan nimensä ja piirtämään kissan. Uusi velikin oli vielä vähän väliä halitavan ihana ja hassu. Minä pidin pienintä sylissäni, eivätkä vieläkään ole nelikuisen kehon lämpö ja paino  hiipuneet reisieni päältä. Vartalon muisti on pitkä. Voin kuvitella, kuinka suuresti omaa lastaan rakastaa, kun jo ystävienkin pikkuiset pakahduttavat. Sunnuntaina alavatsassani voimistui tuttu kipu päivää kohti ja juuri ennen paluumatkaamme kuukautiset alkoivat. Sylini ei ole aikoihin ollut näin tyhjä.

Kotiin päästyämme matkan väsyttävyys ja pettymys purkautuivat itkuksi. Taas tuntui siltä, että kukaan ei ymmärrä, ei mieskään. Kun hän matkalla ei ollut niin innoissaan adoptioajatksestakaan kuin minä. Miksi sitä pitää edes miettiä? Tivasin ymmätämättömänä. Hiljan itku ja mieli kuitenkin tyyntyivät sylissä, sanat ei ole mitään hätää ottivat paikkansa minussa ja juurruttivat katharttisen rauhan ylleni. Hiljaa hän ehdotti, että mitä jos vielä ensi kuu yritetään luomuna ja sitten, jos ei onnistu, niin otetaan inseminaatio avuksi. Jos jatkuva toiveikas odottaminen ja pettyminen käyvät liian raskaiksi. Niin, en ole vielä päättänyt, onko se liian pian. Pitäisikö pysyä kuitenkin alkuperäisessä suunnitelmassa ja odottaa keväälle? En tiedä, makustelen mahdollisuutta.

Tänään tutun luontaishoitolan sivuja katsellessani huomasin homeopaattioppilaan ottavan vastaan perjantaina kovasti edullisesti ja varasin ajan hänelle. Ehkä tämä oli peruuntuneen ajan tarkoitus? Tänään varasin ajan myös akupunktioon keskiviikolle. Edellinen käyntini on pitänyt kuukautiskivut lievinä, olen pärjännyt ilman särkylääkkeitä siinä missä tavallisesti olisin käyttänyt jo neljä-viisi grammaa parasetamolia puolessatoista vuorokaudessa, loistavaa. Jätän silti iltaisen piirustuksen väliin, tänään on tarve sylille ja levolle. Niistä ovat parhaat lomien jälkeiset maanantai-illat tehdyt.

Ennen Pohjanmaata

Hämärä alkaa kaartaa kotiamme, ikkunoiden takana heiluvat harmaat puut. Viikon välttämättömyydet pyörivät nilkoissa, kirjakasat lattialla yrittävät olla näkemättä pölyä ja likaa nurkissa. Minä olen armollinen itselleni, kyllä - lomalla saa vain vajota sohvaan ja kadota puikkojen meditatiiviseen riittiin. Kutoessani tunnen olevani osa jotain ikiaiakaista heimoa, osa tämän maan naisia, osa tämän maailman naisia. Tätä me olemme aina tehneet. Kuinka monta metriä lankaa on kulkenut aikojen saatossa ihmisten käsissä, kutoutunut tarpeelliseksi ja koristukseksi, löytänyt paikkansa ihmisten ja esineiden yltä. Millaisia tunteita lanka hiertää itseensä, kuinka monesta surusta, ilosta, naurusta ja levollisuudesta ovat sukkamme kudotut?

Odotan mieheni palaavan töistä, pian me lähdemme kohti niitä maisemia, joista minä olen kasvanut. Kuinka odotankaan näkeväni latteat pellot ja seisahtuneet metsät niiden välissä. Tuntuu hyvältä palata sinne mistä olen lähtenyt, ajaa loputtoman suoraa tietä ja hengittää pohjanmaata. Olen pakannut lukuisia kasseja, yhteen vasta leivottua marjapiirakkaa, toiseen vaatteet, kolmanteen hääkuvat ja joulukalenterit. Neljännessä ovat kaikki viimenäkemiseltä kertyneet naistenlehdet äidille, takkikangas, kasvovoidetta ja body lotionia. Päälimmäiseksi sujautin isälle tekemäni pipon, mustan merinovilla-silkkilankaisen pehmeän täydellisen lämmikkeen. Neuloessani en päästä irti minuun kasvatetutsta perfektionismista, silmukat ovat juuri eivätkä melkein. Onneksi muussa elmässäni en enää kahlitse itseäni virheettömyyteen. Kokeilkaapa, elämä on helpompaa näin.

Kaksi päivää olen elänyt vain itselleni, tehnyt juuri sitä mitä olen halunnut ja omassa aikataulussani. Tänään tuntuikin taas hyvältä nähdä sitä ystävää, josta olen puhunut. Puhuin terapeutilleni asiasta ja hän osasi auttaa minua mittasuhteisiin. Ei ole hyväksi kenellekään, jos en vedä rajoja, tässäkään. Hän oli oikeassa.

Olen yrittänyt vetää rajoja myös mielelleni, sillä jälleen yllätän itseni pohtimasta, olenko vai enkö. Yritän päästä siihen virtaan, jossa voin vain sallia asioiden tulla ja mennä, ilman että minun tulee tietää niistä välttämättä, hallita mielelläni. Joka tapauksessa, viimeistään keskiviikkona se selviää. Minä maltan odottaa. Mutta en lupaa olla pettymättä, jos hiljainen toivoni lannistetaan taas. Hys, ole ihan hiljaa. Kaikki on vallan hyvin, sittenkin, olinpa tai enpä.

Ylimääräinen vapaapäivä

Tällä viikolla olen nukkunut kymmentuntisia öitä. Onnellinen raukeus viipyy jäsenissäni vielä pitkään heräämisen jälkeen, ei ole kiire eikä ole pakko. Tänään kävin yliopistolla hoitamassa asioita, aivan kuinka lupasin itselleni viime perjantaina. Varaamani kirjat olivat saapuneet ja kirjastotäti oli ystävällisesti tonkinut varstosta läjän lehtiä tutkittavakseni. Toinen ystävällinen täti antoi minulle numeroidun paikan lehtien säilyttämistä varten. Tunnen oloni ihan oikeaksi tutkijaksi, hienoa. Vielä kun saisin siirrettyä tuntemuksen käytääntöön, niin voisin olla ylpeä itsestäni. Se ensimmäinen askel on kuitenkin otettu.

Ehkä yöunien pituudesta johtuen tänään on tuntunut torstailta. Havahduin keskiviikkoon vasta Aku Ankan kolahdettua eteisemme lattialle, aivan kuin olisin saanut ylimääräisen lomapäivän, ihanaa. Homeopaattini soitti eilen ja peruutti perjantaisen vastaanottoajan. Uusi käynti siirtyy jonnekin tulevaan, siihen kun olen taas kulkemassa vanhempieni luo. Asia ei harmita minua juurikaan, käynti olisi varmaankin ollut tarpeeton juuri nyt. Uusi aika järjestyy sitten, kun kehoni sitä todella tarvitsee. Kenties akupunktio ja homeopatia olisivat molemmat olleet liikaa. Eilen soitin myös akupunktiohoitajalleni kuullakseni, että minua voidaan hoitaa vasta sitten, kun tiedämme olenko raskaana vai en. Mielenkiintoista tässä on se, että edellinen akutohtorini pisteli minuun neuloja kierrostani riippumatta. Mikähän yleinen käytäntö tässä on? Vyöhyketerapiasta olen kuullut, että se saattaa olla liian stimuloivaa raskausaikana, ehkä akupunktio menee samaan kastiin. Mutta toisaalta, sillä voidaan myös hoitaa raskauspahoinvointia ja kuulemma auttaa ehkäisemään keskenmenoakin. Liekö on niin, että nuo lapsettomuushoidon pisteet aktioivat liikaa kohdun seutua, mikäli raskaus olisi jo alkanut. Hmm?

Eilinen kirjoitukseni on vaivannut minua koko päivän ja myös osan yöstäkin. Ajattelin poistaa tekstin, sillä kuulostan kai kiittämättömältä selän takana puhujalta ja huonolta ystävältä. Päätin kuitenkin antaa kirjoitukseni olla, koska se on osa minua, osa tunne- ja kokemusmaailmaani. Sanani paljastavat minulle paljon itsestäni, omasta tasapainottomuudestani ja kasvunpaikoistani. Toisten negatiivisuuteen on aivan liian helppoa lähteä mukaan. Turhautuneena, väsyneenä ja kyllästyneenä kielteisinä pitämäni asiat korostuvat, vaikka todellisuudessa myös rakastan, arvostan ja kunnioitan tätä ystävääni. Joskus hän vain tuntuu imevän kaiken energiani. En tiedä, kuinka rehellinen pystyn olemaan hänelle tässä asiassa, auttaisiko se häntä muuttamaan elämäänsä ja asennettaan? Vai aiheuttaisinko vain enemmän pahaa oloa? Olenko minä sittenkin se, kenen tulisi muuttua? Ehkä minun tulee ensin selvittää itselleni, millaiseen prosessiin olen valmis astumaan hänen kanssaan.

Ennättäisn vielä torkahtaa hetkeksi ennen kuin mieheni palaa töistä. Unen tarpeeni tuntuu valtavalta vaihteeksi ja sen sallin keholleni. Illalla voin ottaa esille yhden viidestä kirjasta ja houkutella hiljan ajatuksiani rakentamaan vastausta oppimistehtäväämme. Odotan.

Miten pidetään ystävä ehjänä?

Minulla on ystävä, enkä tiedä mitä tehdä hänen kanssaan. Hän on jo toista viikkoa tullut luoksemme ja istunut sohvaamme, surffannut netissämme, jämähtänyt ja säteillyt enimmäkseen negatiivisuutta. Kaikki tämä johtuu tietysti hänen muutostaan, joka stressaa, ahdistaa ja väsyttää - myös meitä. Eilen kävin hänen kanssaan ostostelukierroksella etsimässä pientä pöytää ja kattovalaisinta, joista jälkimmäinen tarttuikin mukaan. Päästyäni kotiin ja onnellisteltuani mahdollisuudesta rauhoittua, hän soitti pian ovikelloa. Synkkä hahmo marssi olohuoneeseemme ja aloitti purkauksensa, joka keskittyi jumiutuneen lampun vaihtamisen perkeleellisyyteen ja uhkauksiin myydä juuri ostamansa valaisin, kun niiden asentaminen on niin saatanallisen vaikeaa. Sitä hän ei tietenkään ollut edes yrittänyt vielä. Pakenin toiseen huoneeseen mainiten, että lampun voi aina palauttaa liikkeeseen, sitä ei tarvitse alkaa huutonettaamaan roposten toivossa. Itsehillitsin, enkä ajanut häntä kotoamme. En, vaikka valitus ja stressaava kovaääninen huokailu jatkui melkein kaksi tuntia, juuri sen ajan, jonka olimme mieheni kanssa haaveilleet viettävämme kahden kiireisen päivämme lomassa. Päätin, että tänään sanon hänelle EI, rajansa kaikella.

Kuinka ollakkaan, löysin hänet kuitenkin keittiön pöytämme äärestä hieman yhden jälkeen. Hän avautui tänään puolestaan siitä, kuinka mikään ei motivoi eikä millään tunnu olevan merkitystä. Kuinka häntä väsyttää ja ärsyttää. Kerroin hänelle, että mielestäni oireet sopivat masennukseen, ja kehoitin häntä jälleen hakemaan apua. En usko, että hän tekee sitä tälläkään kertaa, sillä sain vastauksekseni hetken hiljaisuuden ja torjuvan asennon. Sama episodi on toteutunut lukuisia kertoja neljän vuoden aikana, ja tietenkin tahdon auttaa. Mutta, en jaksa ottaa itse vastaan jatkuvaa negatiivisuutta ja kätinää, kun omat taitoni eivät enää riitä niiden taltuttamiseen. Kun ketään ei voi pakottaa toimimaan ja ottamaan vastuuta omasta pahasta olostaan, niin ehkä seuraavalla kerralla kysyn, tahtooko hän minun varaavan ajan lääkärille hänen puolestaan. Jotain tarvitsisi tehdä, pinnani venyy ja kiristyy päivä päivältä, tunnen tarvitsevani lomaa tästä ihmisestä. Niinä päivinä, kun itsellä on vaikeaa ja maailma tuntuu kaatuvan päälle, en voi vannoa jaksavani enää olla kovinkaan hyvä ystävä. Pelkään tiuskaisevani liian pahasti, päätyväni välttelemään puhelimeen vastausta ja mahdollisuuksia, joissa hän voi kutsua itsensä kylään. Ehkä pitäisi vain sanoa suoraan, että hei, en jaksa sinua. Jotenkin minusta tuntuu siltä, että en vain voi. En tahtoisi särkeä häntä.

Juuri tämän samaisen ystäväni myötä olen päätynyt miettimään paljolti ärsyttävyyksiä, niitä piirteitä, jotka muissa ihmisissä saavat minut ärtymään. Yleisesti ajattelen, että asiat joiden sietämisen kanssa joutuu kamppailemaan toisessa ihmisessä, kertovat niistä puolista, joita ei itsessään sulata. Tässä ystävässäni minua ärsyttävät hänen negatiivisuutta säteilevä olemuksensa, tietty aikuisreppanuus ja ryhdittömyys. Se, kuinka lusikasta pidetään aikamiehenä vielä kiinni kuten pikkulapsena, kuinka kengän nauhat solmitaan samalla lapsellisella kaavalla, kuinka verhoja ei saada ikkunaan ilman apua eikä sitä lamppua kattoon. Olen myös huomannut ärtyväni kiitosten kalastelusta, tarpeesta olla esillä jatkuvasti sekä omanapaisuudesta. Mitä tämä kertoo itsestäni? Sen, että en ole sinut kaikkien omien puolieni kanssa?  Vai siitä, että minulla on vielä paljon kasvettavaa ihmisenä. Ehkä molempia. Tämän kuun teemaksi voisin itsemuistutukseksi ottaan viisauden tuomitsemattomuudesta. Älä tuomitse. Asiat eivät ole vain hyviä eivätkä vain pahoja, ne vain ovat. Yritän.