Huono ystävä ja kiireisen kiusa

Tämä päivä on ollut hyvä: arkinen, rauhallinen, stressitön ja toimiva. Juuri siis sitä, mitä kaipasinkin. Kiitos kuuluu miehelleni, joka on hoitanut suuren osan tiskeistä ja auttanut ruoan valmistuksessa, sanonut aamulla herättyään ne maagiset sanat: Ota tänään rauhallisesti, minä kyllä hoidan asiat. Lepää rakas. Heti tämän jälkeen hän tarttui puurokauhaan, laittoi kahvit tulelle ja paimensi minut katsomaan Ellenin tanssia. 

Eilen stressi ja väsymys valtasivat mieleni aamun jälkeen, eikä se ollut hyväksi. Koko päivä kului  shoppaillen ja siitä toipuen. Aloitimme loppuunmyydyn Jamie Oliver -pannun metsästyksen Hulluilta päiviltä, jatkoimme Punnitse ja Säästä:ään, koukkasimme luontaistuotekaupan ja Top Sportin kautta ruokaostoksille. Citymarketissa olin jo niin nälkäinen, janoinen ja väsynyt, että käytäville kärryineen laumoittuneet perheet ja ososkoriensa kanssa hosuvat tädit saivat pulssini takomaan. Menin jopa niin pitkälle, että yrittäessäni margariinikäytävän läpi maitohyllylle tönäisin polvellani yhden rouvashenkilön kulkuväylän tukkivaa ostoskoria etäämmäs, tuosta teosta oli vahinko kaukana, tunnustan. Onneksi sain nieltyä kaikki ilkeät sanani aina iltaan saakka, joka onkin sitten oma kappaleensa. Löysin kuitenkin haikailemani ulkoiluhousut ja saimme ainekset tämän päivän herkkuruokaan: cashew-punajuuripihviä ja paahdettua nieriää. Jälkiruoaksi leppeä kävelylenkki kuulaaseen syysiltapäivään uusissa housuissa, kotona kupillinen vihreää jasmiiniteetä ja pala tai parikin tummaa suklaata. Toimii, tästä on hyvä laskeutua huomiseen.

Tänään olen miettinyt ystävyyttä kaiken rentoilun lomassa. Terapeuttini kysyi minulta viime viikolla, että pidänkö paljon yhteyttä raskaana oleviin ystäviini? En, vastasin. Aina välillä tunnen häpeäkseni niin suurta kateutta heidän helppoa lisääntyvyyttään kohtaan, että haluan vältellä kohtaamisia. Tietenkin olen onnellinen heidän puolestaan, mutta kun itse kärvistelee kuukautiskivuissa tai heittää roskakoriin kahdettakymmenettä negatiivistä raskaustestiä, niin ei vain pysty hymyilemään. Enkä tahdo kaataa heidän päälleen omaa pahaa oloani, en tunne sitä tarpeelliseksi. Sitä varten on muita ihmisiä. Ystävistäni tosiaan kolme odottaa juuri nyt, yksi tuli raskaaksi ehkäisystä huolimatta ja täysin vasten tahtoaan, toinen puolivahingossa tietoisella riskillä ja kolmas parin kuukauden yrittämisen jälkeen. Ja niin, neljäs on vasta synnyttänyt. Lähipiiri siis kuhisee pyöristyviä vatsoja ja vauvanhajuisia ajatuksia, konkreettisia, toisin kuin omat haavekuvani. Toisaalta eivät ole ystävänikään pitäneet minuun yhteyttä, hieman vähemmän vielä elokuisen keskenmenon jälkeen. Luulen, että aihe on heille yhtä arka kuin minulle. Monesti tuntuu siltä, että heiltä puuttuvat sanat kohdata minut. Eikä se haittaa, olin itse aivan yhtä ymmälläni sanojeni vähyydestä viime talvena, kun työtoverini kertoi keskenmenostaan ja kolmannen lapsen haaveesta. Onpa kurjaa, totesin, ja se siitä, jatkon hiljaa rutiininomaisia tehtäviäni. Toivoin, että olispa meillä helpompaa.

Tämän myötä ja muutenkin tunnen itseni välillä hyvin huonoksi ystäväksi. Kun en vain jaksa pitää yhteyttä tai tavata. Kun itsekkäästi tahdon aikaa omille jutuilleni, tekemättömyydelle ja levolle. Opettelen kohtaamaan omat tarpeeni ja toimimaan niiden mukaisesti, opettelen vetämään rajojani ja kieltäytymään kutsuista, joko jonkun luokse tai luoksemme. Eräs ystäväni, joka muutenkin käy meillä aika usein, tuli eilen vieraaksemme ostostelumme jälkeen. Kaipaisin kaikkein eniten vain unta ja ruokaa, mutta suostuin hänen pyyntöönsä, sillä ymmärsin, että hän vain käväisee ja noutaa omaisuuttaan. Vieras alkoi kuitenkin juurtua sohvaamme väsymysvalitteluistani huolimatta, haukottelustani ja vähäsanaisuudestani piittaamatta. Olin menettää itsehillintäni totaalisesti. Mieheni yritti pelastaa tilannetta ja vihjailla, että vaimokullan taitaa olla aika mennä nukkumaan sen jälkeen, kun olin pari kertaa turhan tiukasti tiuskaissut turhasta. Mutta ei, vieras ei ollut huomaavinaankaan. Lopulta hän ymmärsi poistua, kun sanoin suoraan olevani liian väsynyt ja kiukkuinen pitämään seuraa.

Mietin, kuinka olematonta joidenkin ihmisten tilannetaju onkaan. Ja miksi suoraan sanomista pidetään vielä jotenkin epäkohteliaana? Onko parempi hienovarasiesti kärtytä ja yrittää antaa ymmärtää, kuin säästää kaikki osapuolet vaivaantuneisuudelta? Ja sitten toivoin, että toivottavasti en itse ole sellainen - vihjelukutaidoton tollukka, saati käytävillä möllöttävä kaikkien stressaantuneiden, kiireisten ja nälkäisten ihmisten kiusa. Todennäköisesti olen. Tämä olisi hyvä muistaa perkeleiden ja aggressioden virratessa mielessä.

Viimepäivinä olen myös yrittänyt lukea muiden lapsettomuusaiheisia blogeja, mutten pysty. En kykene ottamaan vastaan pahinta mahdollisuutta, sitä että ehkä meillekin käy kuten jollekin heistä. Toisten ihmisten vielä pahemmat tarinat nakertavat toivoani, enkä tahdo sitä. Samoin hyppään naistenlehtien lapsettomuusjutut suoraan yli, oikeastaan yritän sivuuttaa kaiken, mikä aiheeseen liittyy. Haluan uskoa siihen, että me emme kuulu heihin vieläkään. Että me olemme pian ne kolme torniluolan asukkia. Ne, ketkä jättävät lastenvaunut alakertaan portaiden juureen ja ne, ketkä perheenä ulkoilevat läheisellä leikkikentällä muiden perheiden joukossa. Ne, ketkä järjestävät lapselle joulun kotonaan, eivätkä raahaa häntä mummolasta toiseen aattona. Ne ketkä rakastavat toisiaan ikuisesti eivätkä koskaan kuole.