Homeopaattikokemus

Eilinen homeopaattikäyntini oli sittenkin juuri minua varten. Istuin melkein kaksi tuntia haastateltavana, ihailin naisen punaisia hiuksia ja täydellisen vihreää neuletta, kuuntelin meditatiivista musiikkia ja aistin hänen lempeyttään. Kerroin itsestäni, luonteestani, asioista jotka tekevät minut onnelliseksi ja niistä, jotka eivät. Kerroin mitä syön, miten nukun ja miten suutun. Puhuin myös keskenmenosta ja yllätyksekseni aloin itkeä. Luulin, että minussa ei enää olisi tarvetta siihen, sillä olen puhunut siitä niin paljon jo - itkemättä. Joku minussa suli hänen huoneessaan. Samalla sain melkein homeopaattioppilaan itkemään myös. Kuulin liikutuksen ja empatian hänen äänestään ja lähtiessäni hän korjasi epäilykseni toivoksi.

Ensi viikolla hän lähettää minulle lääkkeeni postissa, jotain joka hoitaa minua sisältäpäin akupunktion hoitaessa minua ulkoa. Jotain, joka avaa lukkoja ja tukkeumia ja tiedän sen olevan minulle hyväksi. Mutta ensin hän varmistaa opettajaltaan, että on oikeilla jäljillä. Tämän jälkeen seuraamme, mitä reaktioita lääke minussa aiheuttaa, ja mikäli se ei aiheuta mitään, niin sitten kokeilen jotain toista vaihtoehtoa. Tunnen oloni turvalliseksi ja tunnen vahvasti juuri tämän naisen olevan tarkoitettu auttamaan meitä tulemaan raskaaksi. Miksikö? Koska koin hyvin vahvasti olevani oikeassa paikassa, johdatettuna ja lempeiden energioiden saartamana. Hänen vihreytensä toi mieleeni Arkkienkeli Rafaelin ja hoitotila oli täynnä läsnäoloa. Jo pelkästään tuo kaksituntinen haastattelu oli paikallaan, puhdisti ja avasi minua ehkä enemmän kuin yksikään yksittäinen kerta terapeutillani. Olen kiitollinen.

Niin paljon minä rakastan

Hetkeni on nyt, ihana tila rauhaa ja ajatomuutta kahvilassa. Ruskeat sohvat upottavat sopivasti, musiikki on letkeää, ihmiset tulevat ja menevät. Paikkani on täydellinen katoamiseen, sulautumiseen ja lepoon, eikä teessäkään ole moitittavaa.

Työpäiväni oli mitä lyhyin, hieman yli kymmenen leimasin itseni viikonloppuun. Yhdeltätoista lounastin mieheni kanssa, tunnin päästä olin jo ostanut itselleni riettaan neonkukkaisen teinisen tyllimekon, legginssit ja ysäritopin sekä Diorin punaisen huulipunan. En tiedä mikä minuun on mennyt, olenko imenyt itseeni vaikutteita salaa niistä tyyliblogeista, joita en oikeastaan lue, Gossip Girlin yläluokkaisesta maailmasta vai kutkutteleeko kolmenkympin kriisi sittenkin varpaissani? Sillä minä olen vuosia pukeutunut maahan ja käytettyyn, mustaan ja mukavaan. Luulen syyn tähänkin olevan marraskuun pimeydessä. Minussa on sijaa väreille, kaipaan niiden hehkua päälleni ja huulilleni. Kun sysein mustuus ja läiskähtelevin märkyys levittäytyvät maailman ylle ja väijyvät ikkunoideni takana, minä vyötän kedon uumalleni ja maalaan mansikat huulilleni. Uhmasta ovat pienet tytöt tehdyt. Eikä minussa ole sijaa sanoille, jotka väittävät tuon kaiken olevan sopimatonta ikäiselleni naidulle naiselle.

Keskiviikkona kellistin itseni akupunktiotohtorin hoitopöydälle. Yksi toisensa jälkeen neulat sulattivat minut alustaan, houkuttivat tilattomaan rentouteen ja seuraavana yönä täydelliseen uneen, jossa lohikäärmeet jylisivät laaksossaan kuin hävittäjät. Endorfiinit seurasivat minua vielä pitkälle päivään ja antoivat lääkärin sanojen tulla todeksi: "Älä huoli, minä hoitaa, minä auttaa." Eikä yksikään solu minussa laittanut hanttiin. Maanantaina tapaan hänet taas, miehen jonka neulat vievät minut pilviin ja paratiisiin, näyttävät minulle mitä minä oikeasti olen. Rakastan sitä huoletonta ja rentoutunutta naista, joka hoidon jälkeen katsoo peilistä. Samana iltana, tuntia myöhemmin, terapeuttini katsoi minuun ja sanoi: "Antakaa lapsen tulla. Tuntuu hassulta sanoa näin, mutta sinä näytät siinä sohvalla ihan odottavalta äidiltä." Ja jos ajattelee maailman epälineaarisena todellisuutena, niin minähän olen äiti. Sillä aikaa ei ole, on vain suuri ikuisuus, josta nyt sikiää, yhä uudestaan ja uudestaan. Ja minä rakastan niin.

56:n minuutin päästä minä kohtaan homeopaattini. En tiedä, millä mielellä olen, mutta haluan antaa mahdollisuuden kaikelle, josta saattaa olla apua. Osa minusta on ajatusta vastaan, osa kehottaa olemaan perumatta aikaa. Minä luulen, että kehoni lopulta tietää, mitä se haluaa. Ja tämä on niin usein lähes kehotuksena tullut vastaan, että en näe tarpeellisena vastustaa. Olenkin jo ehkä kertonut, että hyvä ystäväni raskautui seuraavasta kierrosta homeopatian avulla, eikä ole mitään syytä, miksen minäkin. Ja tiedättekö, se pieni saa tulla elämäämme ihan silloin kun häntä itseään huvittaa, silloin kun hän kokee sen oikeaksi ja hetkekseen. Meillä on aikaa odottaa, vaikka välillä se itkettääkin. Ja me rakastamme häntä valtavasti jo nyt, aivan kuin toisiammekin. Sitä minä olen tällä viikolla miettinyt, sitä kuinka paljon minä rakastan. Eikä minulta mitään puutu.

Illalla minä käperrän itseni kainaloon, houkuttelen mieheni ikuisuuksiin ja leikkiin, hyrisen ja hymyän. Minun mieheni on parempaa kuin tummin suklaa tai vihrein tee. Jos uskoo sielunkumppaniin, niin minä tiedän löytäneeni omani. Hänet, joka on matkannut kanssani paljon pidempään kuin neljä tämän maailman vuotta, hänet jonka olen löytänyt viereltäni tuhansin kerroin, jonka sormet olen lomittanut omiini lukuisasti, hänet jonka ikiaikoja sitten itselleni katsoin. Minä olen turvassa. Niin paljon minä rakastan.

Aamu

Huomen.

Viime päivät ovat taas olleet niin väsyneitä, etten ole saanut itseeni sopivan virkeää olotilaa ajatellakseni sanoin. Tänään yritän, tosin en nyt vaan illemmalla, sitten kun saan vain istahtaa nojatuoliini, ottaa läppärin syliin eikä kukaan minulta mitään tahdo. Palautan mieleeni olleen akupunktion tuoman rentouden ja irrotan ajatukseni. Tämä aamu on sikkarainen ja pörröinen, haahuilevan hidas sen tiedon keskellä, että vartin päästä minun tulee olla töissä.

Rakkautta päivääsi.

Ei ole mitään hätää

Tänään avasin silmäni arkeen liian varhain, loman uniajat eivät suostuneet kellahtamaan muutamaa tuntia aiemmaksi hyvästä yrityksestäni huolimatta. Aamu oli pimeä, märkä ja kalsea, onneksi työviikkoni alkoi pehmeästi sisätöin ja lyhyellä päivällä. Kuuden tunnin jälkeen olin taas kotona, poimin ylleni virttyneen villatakin ja upotin mieleni vihreään teehen. Tätäkö elämäni on, mietin töissä käsieni kulkiessa tuttua rutiiniaan, kuunnellessani iänikuisia samoja juttuja ja katseeni poimiessa työtovereiden vakiintuneita eleitä. Vastaamatta itselleni jatkoin työtäni välillä hymyillen. Huonomminkin voisi olla, ja marraskuussa on tavattoman väsyttävää olla kunnianhimoinen.

Viikonloppuni oli onnellinen. Vanhempien seura oli rentouttavaa, sain vain olla ja neuloa, jutella ja käydä valmiiseen pöytään. Lauantaina kolmen vanha kummilapseni äitinsä ja uuden pikkuveljensä kanssa saapuivat kylään. Hän oli oppinut leikkaamaan taitavasti kuvoita saksilla, kirjoittamaan nimensä ja piirtämään kissan. Uusi velikin oli vielä vähän väliä halitavan ihana ja hassu. Minä pidin pienintä sylissäni, eivätkä vieläkään ole nelikuisen kehon lämpö ja paino  hiipuneet reisieni päältä. Vartalon muisti on pitkä. Voin kuvitella, kuinka suuresti omaa lastaan rakastaa, kun jo ystävienkin pikkuiset pakahduttavat. Sunnuntaina alavatsassani voimistui tuttu kipu päivää kohti ja juuri ennen paluumatkaamme kuukautiset alkoivat. Sylini ei ole aikoihin ollut näin tyhjä.

Kotiin päästyämme matkan väsyttävyys ja pettymys purkautuivat itkuksi. Taas tuntui siltä, että kukaan ei ymmärrä, ei mieskään. Kun hän matkalla ei ollut niin innoissaan adoptioajatksestakaan kuin minä. Miksi sitä pitää edes miettiä? Tivasin ymmätämättömänä. Hiljan itku ja mieli kuitenkin tyyntyivät sylissä, sanat ei ole mitään hätää ottivat paikkansa minussa ja juurruttivat katharttisen rauhan ylleni. Hiljaa hän ehdotti, että mitä jos vielä ensi kuu yritetään luomuna ja sitten, jos ei onnistu, niin otetaan inseminaatio avuksi. Jos jatkuva toiveikas odottaminen ja pettyminen käyvät liian raskaiksi. Niin, en ole vielä päättänyt, onko se liian pian. Pitäisikö pysyä kuitenkin alkuperäisessä suunnitelmassa ja odottaa keväälle? En tiedä, makustelen mahdollisuutta.

Tänään tutun luontaishoitolan sivuja katsellessani huomasin homeopaattioppilaan ottavan vastaan perjantaina kovasti edullisesti ja varasin ajan hänelle. Ehkä tämä oli peruuntuneen ajan tarkoitus? Tänään varasin ajan myös akupunktioon keskiviikolle. Edellinen käyntini on pitänyt kuukautiskivut lievinä, olen pärjännyt ilman särkylääkkeitä siinä missä tavallisesti olisin käyttänyt jo neljä-viisi grammaa parasetamolia puolessatoista vuorokaudessa, loistavaa. Jätän silti iltaisen piirustuksen väliin, tänään on tarve sylille ja levolle. Niistä ovat parhaat lomien jälkeiset maanantai-illat tehdyt.

Ennen Pohjanmaata

Hämärä alkaa kaartaa kotiamme, ikkunoiden takana heiluvat harmaat puut. Viikon välttämättömyydet pyörivät nilkoissa, kirjakasat lattialla yrittävät olla näkemättä pölyä ja likaa nurkissa. Minä olen armollinen itselleni, kyllä - lomalla saa vain vajota sohvaan ja kadota puikkojen meditatiiviseen riittiin. Kutoessani tunnen olevani osa jotain ikiaiakaista heimoa, osa tämän maan naisia, osa tämän maailman naisia. Tätä me olemme aina tehneet. Kuinka monta metriä lankaa on kulkenut aikojen saatossa ihmisten käsissä, kutoutunut tarpeelliseksi ja koristukseksi, löytänyt paikkansa ihmisten ja esineiden yltä. Millaisia tunteita lanka hiertää itseensä, kuinka monesta surusta, ilosta, naurusta ja levollisuudesta ovat sukkamme kudotut?

Odotan mieheni palaavan töistä, pian me lähdemme kohti niitä maisemia, joista minä olen kasvanut. Kuinka odotankaan näkeväni latteat pellot ja seisahtuneet metsät niiden välissä. Tuntuu hyvältä palata sinne mistä olen lähtenyt, ajaa loputtoman suoraa tietä ja hengittää pohjanmaata. Olen pakannut lukuisia kasseja, yhteen vasta leivottua marjapiirakkaa, toiseen vaatteet, kolmanteen hääkuvat ja joulukalenterit. Neljännessä ovat kaikki viimenäkemiseltä kertyneet naistenlehdet äidille, takkikangas, kasvovoidetta ja body lotionia. Päälimmäiseksi sujautin isälle tekemäni pipon, mustan merinovilla-silkkilankaisen pehmeän täydellisen lämmikkeen. Neuloessani en päästä irti minuun kasvatetutsta perfektionismista, silmukat ovat juuri eivätkä melkein. Onneksi muussa elmässäni en enää kahlitse itseäni virheettömyyteen. Kokeilkaapa, elämä on helpompaa näin.

Kaksi päivää olen elänyt vain itselleni, tehnyt juuri sitä mitä olen halunnut ja omassa aikataulussani. Tänään tuntuikin taas hyvältä nähdä sitä ystävää, josta olen puhunut. Puhuin terapeutilleni asiasta ja hän osasi auttaa minua mittasuhteisiin. Ei ole hyväksi kenellekään, jos en vedä rajoja, tässäkään. Hän oli oikeassa.

Olen yrittänyt vetää rajoja myös mielelleni, sillä jälleen yllätän itseni pohtimasta, olenko vai enkö. Yritän päästä siihen virtaan, jossa voin vain sallia asioiden tulla ja mennä, ilman että minun tulee tietää niistä välttämättä, hallita mielelläni. Joka tapauksessa, viimeistään keskiviikkona se selviää. Minä maltan odottaa. Mutta en lupaa olla pettymättä, jos hiljainen toivoni lannistetaan taas. Hys, ole ihan hiljaa. Kaikki on vallan hyvin, sittenkin, olinpa tai enpä.

Ylimääräinen vapaapäivä

Tällä viikolla olen nukkunut kymmentuntisia öitä. Onnellinen raukeus viipyy jäsenissäni vielä pitkään heräämisen jälkeen, ei ole kiire eikä ole pakko. Tänään kävin yliopistolla hoitamassa asioita, aivan kuinka lupasin itselleni viime perjantaina. Varaamani kirjat olivat saapuneet ja kirjastotäti oli ystävällisesti tonkinut varstosta läjän lehtiä tutkittavakseni. Toinen ystävällinen täti antoi minulle numeroidun paikan lehtien säilyttämistä varten. Tunnen oloni ihan oikeaksi tutkijaksi, hienoa. Vielä kun saisin siirrettyä tuntemuksen käytääntöön, niin voisin olla ylpeä itsestäni. Se ensimmäinen askel on kuitenkin otettu.

Ehkä yöunien pituudesta johtuen tänään on tuntunut torstailta. Havahduin keskiviikkoon vasta Aku Ankan kolahdettua eteisemme lattialle, aivan kuin olisin saanut ylimääräisen lomapäivän, ihanaa. Homeopaattini soitti eilen ja peruutti perjantaisen vastaanottoajan. Uusi käynti siirtyy jonnekin tulevaan, siihen kun olen taas kulkemassa vanhempieni luo. Asia ei harmita minua juurikaan, käynti olisi varmaankin ollut tarpeeton juuri nyt. Uusi aika järjestyy sitten, kun kehoni sitä todella tarvitsee. Kenties akupunktio ja homeopatia olisivat molemmat olleet liikaa. Eilen soitin myös akupunktiohoitajalleni kuullakseni, että minua voidaan hoitaa vasta sitten, kun tiedämme olenko raskaana vai en. Mielenkiintoista tässä on se, että edellinen akutohtorini pisteli minuun neuloja kierrostani riippumatta. Mikähän yleinen käytäntö tässä on? Vyöhyketerapiasta olen kuullut, että se saattaa olla liian stimuloivaa raskausaikana, ehkä akupunktio menee samaan kastiin. Mutta toisaalta, sillä voidaan myös hoitaa raskauspahoinvointia ja kuulemma auttaa ehkäisemään keskenmenoakin. Liekö on niin, että nuo lapsettomuushoidon pisteet aktioivat liikaa kohdun seutua, mikäli raskaus olisi jo alkanut. Hmm?

Eilinen kirjoitukseni on vaivannut minua koko päivän ja myös osan yöstäkin. Ajattelin poistaa tekstin, sillä kuulostan kai kiittämättömältä selän takana puhujalta ja huonolta ystävältä. Päätin kuitenkin antaa kirjoitukseni olla, koska se on osa minua, osa tunne- ja kokemusmaailmaani. Sanani paljastavat minulle paljon itsestäni, omasta tasapainottomuudestani ja kasvunpaikoistani. Toisten negatiivisuuteen on aivan liian helppoa lähteä mukaan. Turhautuneena, väsyneenä ja kyllästyneenä kielteisinä pitämäni asiat korostuvat, vaikka todellisuudessa myös rakastan, arvostan ja kunnioitan tätä ystävääni. Joskus hän vain tuntuu imevän kaiken energiani. En tiedä, kuinka rehellinen pystyn olemaan hänelle tässä asiassa, auttaisiko se häntä muuttamaan elämäänsä ja asennettaan? Vai aiheuttaisinko vain enemmän pahaa oloa? Olenko minä sittenkin se, kenen tulisi muuttua? Ehkä minun tulee ensin selvittää itselleni, millaiseen prosessiin olen valmis astumaan hänen kanssaan.

Ennättäisn vielä torkahtaa hetkeksi ennen kuin mieheni palaa töistä. Unen tarpeeni tuntuu valtavalta vaihteeksi ja sen sallin keholleni. Illalla voin ottaa esille yhden viidestä kirjasta ja houkutella hiljan ajatuksiani rakentamaan vastausta oppimistehtäväämme. Odotan.

Miten pidetään ystävä ehjänä?

Minulla on ystävä, enkä tiedä mitä tehdä hänen kanssaan. Hän on jo toista viikkoa tullut luoksemme ja istunut sohvaamme, surffannut netissämme, jämähtänyt ja säteillyt enimmäkseen negatiivisuutta. Kaikki tämä johtuu tietysti hänen muutostaan, joka stressaa, ahdistaa ja väsyttää - myös meitä. Eilen kävin hänen kanssaan ostostelukierroksella etsimässä pientä pöytää ja kattovalaisinta, joista jälkimmäinen tarttuikin mukaan. Päästyäni kotiin ja onnellisteltuani mahdollisuudesta rauhoittua, hän soitti pian ovikelloa. Synkkä hahmo marssi olohuoneeseemme ja aloitti purkauksensa, joka keskittyi jumiutuneen lampun vaihtamisen perkeleellisyyteen ja uhkauksiin myydä juuri ostamansa valaisin, kun niiden asentaminen on niin saatanallisen vaikeaa. Sitä hän ei tietenkään ollut edes yrittänyt vielä. Pakenin toiseen huoneeseen mainiten, että lampun voi aina palauttaa liikkeeseen, sitä ei tarvitse alkaa huutonettaamaan roposten toivossa. Itsehillitsin, enkä ajanut häntä kotoamme. En, vaikka valitus ja stressaava kovaääninen huokailu jatkui melkein kaksi tuntia, juuri sen ajan, jonka olimme mieheni kanssa haaveilleet viettävämme kahden kiireisen päivämme lomassa. Päätin, että tänään sanon hänelle EI, rajansa kaikella.

Kuinka ollakkaan, löysin hänet kuitenkin keittiön pöytämme äärestä hieman yhden jälkeen. Hän avautui tänään puolestaan siitä, kuinka mikään ei motivoi eikä millään tunnu olevan merkitystä. Kuinka häntä väsyttää ja ärsyttää. Kerroin hänelle, että mielestäni oireet sopivat masennukseen, ja kehoitin häntä jälleen hakemaan apua. En usko, että hän tekee sitä tälläkään kertaa, sillä sain vastauksekseni hetken hiljaisuuden ja torjuvan asennon. Sama episodi on toteutunut lukuisia kertoja neljän vuoden aikana, ja tietenkin tahdon auttaa. Mutta, en jaksa ottaa itse vastaan jatkuvaa negatiivisuutta ja kätinää, kun omat taitoni eivät enää riitä niiden taltuttamiseen. Kun ketään ei voi pakottaa toimimaan ja ottamaan vastuuta omasta pahasta olostaan, niin ehkä seuraavalla kerralla kysyn, tahtooko hän minun varaavan ajan lääkärille hänen puolestaan. Jotain tarvitsisi tehdä, pinnani venyy ja kiristyy päivä päivältä, tunnen tarvitsevani lomaa tästä ihmisestä. Niinä päivinä, kun itsellä on vaikeaa ja maailma tuntuu kaatuvan päälle, en voi vannoa jaksavani enää olla kovinkaan hyvä ystävä. Pelkään tiuskaisevani liian pahasti, päätyväni välttelemään puhelimeen vastausta ja mahdollisuuksia, joissa hän voi kutsua itsensä kylään. Ehkä pitäisi vain sanoa suoraan, että hei, en jaksa sinua. Jotenkin minusta tuntuu siltä, että en vain voi. En tahtoisi särkeä häntä.

Juuri tämän samaisen ystäväni myötä olen päätynyt miettimään paljolti ärsyttävyyksiä, niitä piirteitä, jotka muissa ihmisissä saavat minut ärtymään. Yleisesti ajattelen, että asiat joiden sietämisen kanssa joutuu kamppailemaan toisessa ihmisessä, kertovat niistä puolista, joita ei itsessään sulata. Tässä ystävässäni minua ärsyttävät hänen negatiivisuutta säteilevä olemuksensa, tietty aikuisreppanuus ja ryhdittömyys. Se, kuinka lusikasta pidetään aikamiehenä vielä kiinni kuten pikkulapsena, kuinka kengän nauhat solmitaan samalla lapsellisella kaavalla, kuinka verhoja ei saada ikkunaan ilman apua eikä sitä lamppua kattoon. Olen myös huomannut ärtyväni kiitosten kalastelusta, tarpeesta olla esillä jatkuvasti sekä omanapaisuudesta. Mitä tämä kertoo itsestäni? Sen, että en ole sinut kaikkien omien puolieni kanssa?  Vai siitä, että minulla on vielä paljon kasvettavaa ihmisenä. Ehkä molempia. Tämän kuun teemaksi voisin itsemuistutukseksi ottaan viisauden tuomitsemattomuudesta. Älä tuomitse. Asiat eivät ole vain hyviä eivätkä vain pahoja, ne vain ovat. Yritän.

Ikoni kaulassa

Tänään olen seurannut aniliinin langan kulukua sormieni lomasta, katsonut kuinka se tasaiseen kutoutuu pörreäksi massaksi syliini. Imen itseeni sävyä, joka pimenevissä illoissa tuntuu hehkuvan täydellisyyttään. Unohdun puikkojen kalkkeeseen, ajatukseni katoavat noustakseen alitajunnasta yhä uudestaan ja uudestaan. Mieleni on hyvä ja täynnä ikävää.

Eilen yrittäessäni nukahtaa huomasin kaipaavani vanhempiani valtavan paljon, enkä tiedä miksi. Olen asunut 12 vuotta omillani enkä ole heitä suuremmin ikävöinyt ennen, en näin paljon ja pitkään kuin tänä syksynä. Ehkä oma prosessini on saanut minut ajattelemaan elämää ja kuolemaa enemmän, ehkä ymmärrän ajan rajallisuuden syvemmin. Joka tapauksessa tuntuu todella hyvältä matkata tulevana viikonloppuna alkukotiini, nousta junasta keskellä lakeuksia ja nähdä parrakas isäni minua vastaanottamassa. Soitin hänelle tänään onnittelut täynnä rakkautta. Ehkä tässä elämänvaiheessa minä ymmärrän paremmin myös vanhempiani, sitä mitä he ovat eläneet. Enkä tahtoisi luopua.

Perjantaina minä ajoin bussilla kaupunkiin, nautin kiireettömyydestäni ja mahdollisuuksistani. Palatessani jouduin odottamaan pysäkillä oikeaa vuoroa ja närkästyneenä käänsin selkäni toisen penkin vallanneille pultsareille. Heidän juttunsa olivat itse asiassa ihan viisaita ja yksi heistä oli sosiaalisesti kovinkin lahjakas, vitsikäs jopa. Bussin ikkunasta silmäsin heitä tarkemmin, etenkin sitä yhtä, kenellä oli päässä otsalle solmittuna punainen maatuskahuivi. Otsalta katse lipui alas avainnauhaa pitkin, sen päässä avaimen vieressä roikkui mustavalkoinen valokuva lapsesta kiinnitettynä jollekin paksulle materiaalille, kuin ikoni. Se lepäsi pyhänä violetin ysäritakin poimuissa. Kuka oli kuvan lapsi? Joku tärkeä, koska kuva kulki kaulassa ja esillä. Hän itse vai hänen lapsensa? Jonkun tuttavan lapsi? Joku tuntematon?

Mitä tuo mies ajattelee katsellessa lasta, mitä hän kertoo siitä kysyville? Olisin halunnut tietää, mutta bussi ennätti jo lähteä liikkeelle, ennen kuin reagoin. En tiedä, olisinko oikeasti kysynytkään. kenties tieto ei olisi ollut oikeasti kovinkaan tärkeä, sillä minä sain opetukseni. Kaikilla meillä on elämämme, tarinamme, rakkautemme ja tunteemme. Minä en ole mikään kääntämään niille selkääni. Aina kaikki ei kulje kuten suunnittelimme, tai kuten vanhempamme meille toivoivat, ja joskus se on ihan hyvä niin. Sillä haluan uskoa siihen, että kaikella on tarkoituksensa, aikansa ja paikkansa. Silläkin, että emme tänään vietä ensimmäistä isänpäivää kotona, kuten vuosi sitten haaksuin.

Paniikkiaamuja

Eilinen aamu selätti minut. Blogimerkintäni jälkeen istuin pitkään hiljaa sohvalla, katselin eleettömänä television tyhjänpäiväisyyksiä ja pyörittelin käsissäni oranssia lankakerää. Mietin, mitä tahtoisin tehdä. Eniten huvitti piirtää, mutta en tiennyt mitä. Hiljaisuudesta alkoivat kasvaa suuret lyijykynätyöt mieleeni ja niiden surulliset kuvat ottivat minusta vallan. Jos saan tehtyä näkemäni, tulee kuvista hienoja ja puhuttelevia, ehkä jopa pysäyttäviä. Toistaiseksi ne möyrivät päässäni ja itkettivät minua eilen. Hiljakseen paitani alkoi kastua yksittäisistä kyyneleistä kunnes lopulta huomasi nyyhkiväni hallitsemattomasti. Kävelin mieheni työhuoneeseen ja hain sylistä paikan itselleni. Hautasin kasvoni paidan mustuuteen ja annoin itseni luvan uskoa lohdutukseen: Ei ole mitään hätää, kaikki on hyvin. Rauhalliset kädet silittivät selkääni vieden ahdistuksen pois. Siinä istuessani muistin isäni sylin lapsena, saman rakastavan lohdun ja turvan. Olin hetken jälleen pieni.

Eilinen akupunktio jäi väliin lämmön noustua yli 37: rajaviivan. Illalla vilunväreet ja kurkkukipu saartoivat minut sohvalle viltteihin, vaikka lämpö laskikin normaaliksi. Nukahdin jomotukseen ohimoilla ja tänä aamuna kipu on hiipinyt poskionteloiden tienoille, laskeutunut oikeaa puolta alas niskaani. Oma diagnoosini on tensio, sillä nuhaa ei ole ja toissapäivänä niskani kramppasi kootessani ystäväni sohvaa ja kyykkiessäni työpöydän ruuvauksessa, panostukseni hänen muuttoonsa.

Jatkuvan päänsäryn lisäksi heräsin aamulla paniikinomaiseen tunteeseen siitä, että olen unohtanut jotain tärkeää. Unenpöpperössä kävelin etätöitä tekevän mieheni syliin ja pyysin saada minuutiksi koneen käyttööni. Gmail paljasti hajamielisyyteni - erityspedagogiikan tentti olisi maanantaina, ja ilmottautua olisi pitänyt jo kaksi viikkoa sitten. Olin ajatellut koko ajan tentin olevan vasta 19. päivä. Paniikissa haparoin yliopiston ja kaupungin kirjastojen sivut auki todetakseni, että toista tenttikirjaa olisi erittäin vaikea saada luettavaksi näin lyhyellä varolla. Stressihormoneiden vallatessa kehoani soitin avoimen yliopiston yhteyshenkilölle ja hän antoi minulle kuukauden lisäaikaa, huh. Tuosta viisastuneena päätin, että lomani aikana teen myös roikkuvat opintojaksoni valmiiksi ja aloitan uusia, ainakin laitan kirjat varaukseen. Miten sitä vielä tähän ikäänkään mennessä ei ole oppinut säntillisemmäksi?

Sisäily alkaa kyllästyttää ja tänään aion uskaltaa ulos, vaikka vain kaupunkiin ostostelukierrokselle. Lankakaupassa näin ihania keriä Kitten Mohairin pinkkiä lankaa, joiden yllätän heijaavan haavekuviini toistuvasti. Tiedän, minulla on toinenkin työ kesken, mutta taidan antaa tälle houkutukselle periksi. Loppujen lopuksi parhaat villapaitani, ne joita pidän vuodesta toiseen, olen tehnyt itse. Mielikuvissani pinkit kissanpennut kutoutuvat pehmeäksi ihanuudeksi ympräilleni, pur. Ja ne kuvat, niin. Ehkä ostan varuilta ingressipaperiakin. Ja tarvisin jostain tarpeeksi suuren levyn piirrustusalustaksi.

Ota vaikka kissanpentu

Olen pitkään ajatellut laittavani viestiä tuttavallemme, joka alkoi odottaa yhtä aikaa kanssani esikoistaan. Tänään avasin Facebookin urheana ja klikkasin jo hänen nimeäänkin, mutta en sittenkään pystynyt. En edes kysymään: Mitä kuuluu? Miten teillä on mennyt? Minusta ei ollut kohtaamaan omia tunteitani, vaikka niin kovasti tahtoisin tietää heidän onnestaan ja olla lähempänä henkisesti. Vielä hetken täytyy minun vahvistua.  Suljin nopeasti läppärin kannen ja pakenin aamutelevision sikainfluenssakeskusteluun. Jos olisin riskiryhmää, joutuisin tekemään päätöksen puolesta tai vastaan. Tämä tuttavamme ei halua piikkiä. Minä en tiedä, mitä tekisin, senkään suhteen.

Sen sijaan nykyisellään harvemmin elämääni kuuluva jo isoäiti-ikäinen nettituttuni otti minuun taannoin yhteyttä ja kyseli elämästäni. Kerroin keskenmenosta ja lapsettomuudesta. Hänenkin neuvonsa oli vanha tuttu: "Luulen, että kaikki olisi helpompaa, jos unohtaisit asian. Ota vaikka kissanpentu pahimpaan vauvakuumeeseen." Niin, mitä tähän voi sanoa. Kieltämättä halu saada perheeseen jokin karvainen jäsen on noussut potentiaalisesti viime kuukausina, mutta allergian vuoksi emme edes yritä. Aivot toki ovat suurin sukupuolielin, mutta unohtaminen ei niin vain onnistu. Jotenkin menin niin lukkoon hänen ymmärtämättömyydestään ja mielestäni tunteideni aliarvioimisesta, että jätin vastaamatta. Välillä tuntuu siltä, että olen niin yksin tämän tunneskaalani kanssa, miehenikään ei sitä täysin tavoita, valtavaa kaipuutani olla äiti. 

Tiistainen akupunktio oli ihana. 40 minuuttia makasin kippurassa sermin takana neuloja päässäni, selässäni, vatsassani ja jaloissani. Näin on kuulemma hoidettu lapsettomuutta jokusen sata vuotta Kiinassa. Minua hoitanut mies kertoi kuuden kahdestakymmenestäviidestä saaneen avun lapsettomuuteen akupunktiosta, ei hurja prosentti, mutta nollaa suurempi luku kuitenkin. Ja kesällä se auttoi. Hoitokerta vei ovulaatiokivut mennessään, täytti alavatsani lämmöllä ja yöllä nukutti minut kymmentuntiseen ajatuksettomaan uneen. Sinä iltana minä olin jälleen huoleton ja onnellinen, tänään haen lisää tuota tunnetta. 

Lisäksi odotan kärsimättömästi postin tuovan uuden maca-pakkauksen nautittavakseni. Tilasin uuden pussin 19. päivä, eikä se ole vieläkään saapunut - lupasivat lähettää cocovilta heti tällä viikolla, kun saavat sitä taas. Vesi herahtaa kielelle ja aivot hurauttavat mielihyvän väristyksen kehossani ajatellessanikaan tuota karvaan makuista pulveria. Kummallista, mutta kroppani tuntuu tarvitsevan sitä. Aineen vaikutus mielialaani ja yleisvirkeyteeni on selkeä, samoin limaisuuteeni, kuivaa kuivaa on nyt ilman sitä. 

Tänään on neljäs lomapäiväni ja alan hiljan ymmärtää vapauteni. Kipeä kurkku pitää sisällä ja estää liikkumasta suunnittelemallani ponnella, mikä on harmi. Liikkeeseen on hyvä kadottaa mielensä. Haen unohdusta puuhastelusta, ihanista kaksisäikeisistä villalangoista, upeasta ruutukankaasta ja haaveilusta. Luulen, että voisi olla hyväksi rakentaa aarrekartta vessan seinälle ja joulukalenteri ensi kuun varalle. Ja sitten minä tahtoisin vain piirtää, mutta olen ihan malliton, omakuviako siis? Mahdollisesti, mutta en vielä innostu. Jotenkin tuntuu siltä, että kaipaisin tussia ja puutikkuja maalatakseni itseni. Niitä minulla ei ole.

Mutta minulla on tämän päivän kaikki aika ja mahdollisuus valita onnellisuus. Ajatella.

Hyvät nännit ja kaunis kohtu - laiha lohtu?

Lapsettomuustutkimukset ovat osaltamme ohitse, tuloksena on huippuspermaa syytävä mies ja minussakaan ei mitään isompaa vikaa löytynyt. Gynen tutkimuksessa löytyi hieman takaosastaan aristava kohtu, joka ultrassa köllötteli voimakkaasti eteenpäin suuntautuneena täydellisenä pyöreänä muotona sisuksissani. Munasarjat näyttivät toimivilta ja johtimet pulputtivat kauniisti hoitajan pumpatessa niihin ilmaa ja vettä vuoron perään. Ei, sekään ei lopulta sattunut niin paljon, kuin mitä olin kuvitellut ja jännittänyt. Mutta tänään jomottaa, oikealla puolella niin että en saanut katsottua loppuun unta, jossa pienet ihmiset lentelivät metallinhohtoisilla sudenkorennon ja rukoilijasirkan sukuisilla hyönteisillä ympärilläni - ovulaatio. Tai, tikutin sen tänään, eli munasolun pitäisi kai irrota vasta vuorokauden päästä. Ja jo nyt sattuu.

Ihanan ja sympaattisen tohtorimme diagnoosina oli selittämätön lapsettomuus, jota saattaa hieman selittää suurena kysymysmerkkinä mahdollinen lievä endometrioosi, joka ei ollut kuitenkaan jättänyt jälkiään ultrassa näkyviin sisuskaluihini. Mahdollisuudet raskautua luomusti ovat hyvät, ja annamme puoli vuotta itsellemme aikaa ennen kuin edes mietimme mahdollista inseminaatioita. Mitä tuohon endoon tulee, niin olen lähes varma siitä, että se jyllää minussa. Kuukautiskivut alkoivat edellisessä kierrossa päivää ennen vuotoa ja keskellä kiertoakin oli niitä omituisia kipuiluja ja tuntemuksia joita on aiemminkin ollut. Ennen ei ovulaatiokaan ole ollut näin tujakka. Tiedän, se ei estä meitä saamasta lasta. Mutta tiedän myös, että lievässäkin endossa saattaa tapahtua joitain kemiallisia juttuja, jotka voivat vaikeuttaa tai estää hedelmöittymisen, ja se huolettaa minua. Yritän olla positiivinen asian suhteen, mutta valitettavasti olen onnistunut takerruttamaan itseni tähän faktaan, ärh. Loistavaa on kuitenkin se, että me olemme jo tulleet kerran raskaaksi - todiste siitä, että mikään ei ole mahdotonta.

Tänään on vuorossa akupunktiota. Edellinen raskauteni alkoi akun jälkeen, tosin silloin raskautumista ei kovin voimallisesti pyritty avustamaan, sillä emme tienneet, ovatko munajohtimeni auki vai eivät. Lisäksi endoa pystytään joissain tapauksissa hoitamaan akupunktiolla hyvin tuloksin. Ensi viikolla käyn vielä visiitillä homeopaatilla, katsotaan mitä hänellä on sanottavanaan. Tahdon antaa pehmeille hoitomuodoille mahdollisuuden ennen kovia otteita, ei niistä haitaakaan ole. Ja akupunktio todellakin lievittää stressiä minulla, mokoma kun on alkanut jälleen tarttua helmoihini.

Terapeuttini ehdotti viimeksi varovasti, että mitä jos koettaisin keskittyä aivan johonkin muuhun vähäksi aikaa, ei lopettamalla seksiä kokonaan, mutta yrittämällä vähentää suunnitelmallisuutta. Niin, helppohan se on sanoa. Lupasin yrittää tehdä enemmän kivoja asioita, mutta kun myös ne velvollisuudet on hoidettava. Eilen kävin piirtämässä jälleen, ja se toimii minulla paremmin mielen tyhjääjänä kuin meditaatio ikinä. Pitää miettiä, mitä vastaavaa nollausta saisin kotioloissa toteutettua. Neulontaa? Maalausta? Ompelua? Paljon on ideoita, mutta ei aikaa. Taasko kiepautan itseni kiireen illuusioon, ehen. On aika ajatella taas uudestaan.